Pakkotila

Oikeus oikeutta vastassa on yksi juristien tavallisista ongelmista. Juuri nyt on puhuttu tässä blogissa varmaan kymmeniä kertoja käsitellystä sananvapauden suhteesta muihin perusoikeuksiin.

Suomessa on outo perinne. Meillä ei opeteta eikä opita oikeudellisia perusasioita. Jokin rikoksesta epäillyn, syytetyn ja tuomitun ero on monelle aivan epäselvä. Avioeroissa ja perinnönjaoissa joutuu usein huomaamaan, että fiksut ihmiset voivat olla täysin tietämättömiä perusasioista, esimerkiksi siitä, että edes todistetut puheet eivät käy testamentista tai että serkut eivät peri.

Siksikö meidän sanotaan olevan lainkuuliaista kansaa?

Pakkotila on rikosoikeudessa perusesimerkki oikeuden väistämisestä toisen oikeuden tieltä.

Koska ”Talvisodan henki” on mielestäni myös väärinkäytetty sanonta, mainitsen joskus monien joukossa Wolf Halstin muistelmista. Sodan loppuvaiheessa sekä evakkoja että haavoittuneita oli saatava suojaan vähintäänkin yöksi. Esimerkiksi pappilat olivat siihen aikaan sopivia kohteita. Väljien tilojen haltijat kielsivät yllättävän usein tuomasta sisään yhtään ketään, koska matotkin likaantuisivat. Halsti antaa ymmärtää että ne jotka eivät uskoneet karjumistakaan, nostettiin kiväärin piipulla seinälle ja sitten mentiin vain. Eräässä hänen kuvaamassaan tapauksessa tuotiin sisään synnyttävä äiti, vaikka talon emäntä oli sinänsä perustellusti vedonnut puhtaisiin lakanoihin ja vielä siihen, että hänen kotirauhansa on toki loukkaamaton. Ei se ollut.

Muistelen että tämän pakkotila-termin selittäminen aloitettiin selittämällä, että avantoon pudonnutta autettaessa ei tarvitse pyytää omistajalta lupaa köyden käyttöön ottamiseen.

Näistä tilanteista saa luennollakin aikaan eloisan keskustelun. Ennen kännykkäkautta auto saattoi jättää erämaataipaleella niin pahalla pakkasella, että siinä oli matkustajalla henki kysymyksessä; tyhjillään olevaan mökkiin murtautuminen ja tulien tekeminen oli sallittua – ellei muuta keinoa eikä muuta asutusta eikä liikennettä todellakaan ollut, mutta aiheutetut vahingot oli tietysti korvattava.

Pakkotila on kenen tahansa ymmärrettävissä oleva esimerkki. Sananvapaus ja vihapuhe on aivan toinen tilanne, mutta siinäkin on oikeus oikeutta vastassa.

Ongelma oli alkujaan teon kohteiden suuri määrä. Jos joku sanoo minulle: olet roisto ja jos kuljet tästä vielä kerran, sinut tapetaan, tilanne on oikeudellisesti ongelmaton. Jos tappamisen sijasta uhataan kyydityksellä eli kuljettamisella väkisin muualle, sekin on rikos, laiton uhkaus.

Mutta jos kohteita on tuhansia ja heidät yksilöi kuuluminen johonkin kansanryhmään, uskontokuntaan tai muuhun sellaiseen, teko ei vanhan lain aikana ollutkaan rikos, koska sillä ei ollut ketään selvää uhria.

Jos siis joku sanoo – esimerkkini on elävästä elämästä – että kaikki lääkärit pitää viikon kuluessa piestä, kukaan lääkäri ei voinut mennä tekemään rikosilmoitusta ja vaatimaan rangaistusta. Muistelemassani tapauksessa möykkääjä oli raivostunut koko ammattikunnalle kun vielä kolmaskaan lääkäri ei ollut suostunut kirjoittamaan hänelle huumausainereseptiä, morfiinia.

”Tämän kaupungin lääkärit” olisi ollut vähän vaikeampi kysymys. ”Tämän kadun varrella asuvat” olisi ollut selvästi rikos.

Lukija ymmärtää, ettei tämä ole hiusten halkomista. Minun maailmassani oli tavallista vaikkei hyhväksyttyä, että joku ilmoitti mielipiteenään, että kaikki mustalaiset tarttis tappaa, koska he ovat kaikki hevoshuijareita ja varkaita.

”Vihapuhe”, joka on vakiintunut termiksi, on mielestäni kielellisesti hiukan epäonnistunut. Kun ihmisellä ei ole kokemusta oikeuden kielestä, se kuulostaa liian samanlaiselta kuin ”vihainen puhe”, joka on täysin sallittua.

Kirjoitan tähän: en pidä islamin uskosta enkä voi kuvitellakaan kääntyvän islamiin. Jos lisään vielä – tämä ei ole mielipiteeni – että tuon uskonnon harjoittajat ovat väärässä, se on tietysti luvallista. En tiedä kuinka monta kirjaa olen lukenut kristinuskon virheellisyydestä ja turmiollisuudesta. Jotkut niistä ovat oikein hyviä.

Uskonrauhan rikkomista koskevan pykälän saisi poistaa ja uskonnan harjoittamisen tarvitseman viranomaissuojan hoitaa muilla keinoin. On saatava julistaa: Jumalaa ei ole olemassa. On saatava julistaa: ne jotka uskovat Jumalaan, ovat säälittävän yksinkertaisia ihmisiä.

Sananvapaus ei ole Yhdysvalloissakaan, josta kai moni on katsonut mallia, millään muotoa absoluuttinen. Sellainen ajatus olisi täysin toimimaton. Ei kai kenraali voi julkaista suuria sotasalaisuuksia sananvapautensa nojalla.

Se että osa islamia ei salli meille uskontonsa tai sen merkkihenkilöiden pilkkaamista, ei vaikuta meidän velvollisuuksiimme.

Suomessa toisteltu ”maassa maan tavalla” on liian pehmeästi sanottu. Tähän maahan tullut, on velvollinen noudattamaan maan lakeja ja myös yleisesti hyvinä idettyjä tapoja. Sama koskee myös meitä. Joskus kummastellaan, että suomalaiset naiset käyttävät huiveja islamin maissa. Se on siellä hyvin vahva tapa. En näe periaatteessa eroa siihen, että katoliseen kirkkoon ei pidä mennä shortseissa eikä uimapuvussa varsinkaan.

Itse en Amerikassa koskaan painellut kädellä sydäntäni kansallislaulua laulettaessa. Se aiheutti kiukkuisia katseita. Mielestäni laulu tarkoitti maan arvojen allekirjoittamista. Juuri tällä hetkellä siihen on vähän syytä – vaikka tunnen paljon amerikkalaisia ja olen lähes kaikesta heidän kanssaan samaa mieltä.

Kuten arvaa, ystäväni taitavat olla kauttaaltaan niin sanottuja liberaaleja, tyyppiä Obama. Silti olen hyvin selvillä, että kansallinen etu on heille lähes pyhä asia, America first. Mutta kun asia oli ajankohtainen, en halunnut ruveta amerikkaliseksi. En halua edelleenkään.