Laki ja makkara

Kuva: K. Kemppinen

Kun olen suunnitellut tätä työllistymistä, lakiasioiden hoitaminen vain vuuorineuvoksille ja vuorineuvoksen arvonimestä kieltäytyneille oloisi hyvä ajatus, mutta pitäisi ostaa tuoli tai lainata naapurilta, ettei kävijöiden tarvitsisi istua sängyllä. Tuhkakuppi on ja kahvia saa, jos pyytää kauniisti.

Sitten pitäisi olla makkaraa nälkäisinä saapuville. En ole nähnyt vuosikymmeniin kenenkään haukkaavan lenkkimakkaraa kaupan portailla. Minulla olisi portaat.

Onko pilsneriä vielä myynnissä? Suomen ja muiden maiden eron näkee pullojen muotoilusta. Tanskalaismallinen (Carlsberg, Tuborg) pullo aiheuttaa suurta tuhoa korkkaamattomanakin, koska sillä on niin hyvä lyödä. Pilsupullo ja keppanapullo muotoiltiin huhun mukaan sellaisiksi, ettei niistä saa kunnon otetta, jolloin tappelunhaluisen on tyydyttävä nyrkkiin tai hengenvaarallisiin astaloihin, jos siis tarkoituksena on kohdistaa osatoveriin tylppää ulkoista väkivaltaa.

Viinapullolla lyöminen on aina hyvä ajatus, koska siinä tulee tauti ja lääke samalla kerralla.

Kerrotaan, että nyt on kulunut tasavuosia siitä kun rappioalkoholisteille järjestettiin ohjelmaa Liekkihotellissa eli Lepakkoluolassa, joka sijaitsi siinä, missä Hangon suunnasta tuleva moottoritie loppuu Ruoholahteen.

Olin paikalla. Kun perustettiin Marraskuun liike, en liittynyt. Työnantajani eli Borenius ja isäni katsoivat karsaasti hamppareiden hyysäämistä. Kun meitä oli pari hyvin nuorta juristia, yritimme antaa oikeudellista neuvontaa. Kävin raastuvassakin avustamassa erästä onnetonta. Hänen sukunimensä oli Tienvieri, ja haastemies kysyi pelkän hajun perusteella, että eikö pikemminkin työnvieri.

Arvostus Ilkka Taipaletta kohtaan jäi. Pian ymmärsin että Claes Anderson liikkui samoilla asioilla. Arvostus johtui tietenkin siitä, että suunpieksijöiden maailmassa, jollaisena pidän vuosikymmentä 1965-1975, nämä kaverit oikeasti tekivät jotain. En tarkoita ettei olisi ollut muitakin.

Hienot rouvat pitseissään harmittelivat pitseissään Fazerin kahvilassa, että puiston penkeillä lojuu kamalia puliukkoja niin etteivät kiltit hauvat uskalla kakkia.

Liekkiviina muuten oli teollinen alkoholi, jonka juomakelvottomaksi tekevä lisäaine ei ollut kovin ärhäkkää. Kyllä alan miehet keksivät keinot saada senkin pysymään mahassaan ja siis alkoholin talteen.

Puliukon nimitys tule pulituurista, jolla kiillotettiin mahonkisia huonekaluja. Se oli sellakkaspriitä. Sitä sai rautakaupasta, varsinkin jos oli puusepän näköinen ja lastuja tukassa.

Jossain vaiheessa rantojen miesten suosiossa oli suutarinlakka, jossa alkoholi saatiin sekoittamalla suolaa ja ravistelemalla pulloa ahkerasti erotetuksi. Ja koko maassa myytyyn pilsneriin eli ykkösolueen saattoi sekoittaa kemikaalikaupan suuvettä Illodinia. Kuulemme sekin rämpi päähän.

Näiden korvikealkoholien suosio ja vaarallisuus saattoi olla yksi syy sensaatiomaiseen päätökseen tuoda markkinoille keskiolut. Keskiolut ja ehkäisypillerit muodostivat nykyisen kulttuurimme. Kukkahuivitytöillä tosin oli vaikeuksia saada juotua vaikuttavaa määrää olutta. Tiukka viina ei laskenut ollenkaan. Se vaatii harjoittelua.

Aivan samoihin aikoihin Alko otti käyttöön muovikassin, joka todellakin kesti täyden kuorman olutpulloja. Sen nimitys oli ”Fagerholmin nahka” silloisen pääjohtajan mukaan. Sitten tuli pahvista taiteltu kuuden pullon pakkaus, työmiehen transistori, siis mäyräkoiran varhainen edeltäjä.

Nyt Murtunut mieli on viimein otettu esiin ensin kirjoissa ja sitten dokumenttiohjelmassa. On korkea aika. Useimmat vanhemman polven ihmiset ovat tienneet, että monen mieli murtui. Ville Kivimäen kirjassa päädytään 15 700 vaikeaan tapaukseen. Kuinka paljon lievempiä ja ainakin periaatteessa ohi menneitä oli, sitä ei tiedetä.

Asiasta ei ole koskaan haluttu puhua. Liian moni on itse tiennyt tapauksia. Kun tietää, ei tee mieli revitellä. Ainakin maalaisyhteisöissä kyllä muisteltiin ehkä hiukan väkinäisesti reipasta menoa, mutta kuulija vaistosi, että paljosta vaiettiin.

Siitä on vaiettu hyvin tarkoin, että taistelutehtäviin lähetettiin Suomessa myös syvästi mielisairaita ja pahasti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka saattoivat päätyä sairaalahoitoon mutta joskus väärällä taudinnimikkeellä. Esimerkiksi skitsofrenia ei varmaan ollut usein sodassa saatu.

Siinä on kummastelemisen aihetta, että kun pultsareista ja deekuista puhutaan, kuten juuri tänään, kahta asiaa ei mainita.

Puliukot ovat kadonneet täydellisesti katukuvasta ja kaikkialta. Kaikki ovat kuolleet. Elinolot olivat ainakin Suomen juhliessa 50-vuotispäiväänsä erittäin huonot. Siitäkin yritettiin vääntää vitsiä. Annettiin ymmärtää, että nuo miehet olivat itse päättäneet majailla myös talvet Mankkaan kaatopaikalla, koska siellä oli joka tapauksessa hauskempaa kuin töissä.

Toinen vaiettu asia on se, että erittäin suuri osa näistä hylkiöistä oli sodassa siipeensä saaneita. Eräässä vaiheessa pääpostin roskalaatikossa asui samanaikaisesti kaksi Mannerheim-ristin ritaria.

Enemmistö ei ollut ritariainesta. Kun olen mietiskellyt asiaa oman vähäisen kokemukseni perusteella, pelkkä ruumiillinen rasitus ja aika heikko ravinto oli hurja kuorma. Henkinen kuormittuminen vaihteli tilanteitten mukaan.

Eräs muistamani mies ärähti aika rumasti, kun lapsikin kysyi, missä hän oli ollut sodassa. Tuo kysymys oli yleensä sallittu ja viaton. Jo hänen kuoltuaan kuulin, että asemasodan ja suurhyökkäyksen aikana vääpelinä kaatuneitten evankuoimiskeskuksessa (KEK). Tulee mieleen muuankin patologi, joka palasi puoli tuntia maalle lähdöstään omalle tutkimuspöyhdälleen. Nokkakolari Hyrylässä.