Oikeastaan

Oikeastaan teen neljää eri työtä ja sitten näitä verkkokirjoituksia. Isäni on kuollut. Jos hän ei olisi kuollut, hän sanoisi, että kuin entinen renki, joka rupesi levätessään kiviä vääntämään. Hyväkin sanoja. Panin roskiin jokunen päivä sitten hänen laatimansa verovalituksen (perustevalitus) vuodelta 1971. Se oli hyväksytty. En ihmettele. Oli hyvin tehty ja kaikki kupongit liitteinä.

Eilen kävin tapaamassa uutta nelivetoista Teslaa, jossa on autopilotti (kuva). Ei tunnu tyhmältä tavata vanhoja oppilaitaan, jotka ovat menestyneet maailmassa rehellisin keinoin. Oppilas oli edelleen analyyttinen ja sanoi, ettei tuo auto ole läheskään valmis eikä sen hankkimisessa järkeäkään ole, mutta kun hän on tällaisten perään, niin miksikä ei. Sen kivitalon, jonka autokatoksessa kuvassa ollaan, hän oli ostanut jo aikaisemmin.

Sain tärkeän vastauksen. Olen miettinyt, mitä tohtoritason koulutus todella vaikuttaa asianomaisen elämään ja uraan. Oppilaani kertoi. Suunnilleen sitä olin arvellutkin. Firmaa tyhjästä luodessa hyvä tuote on tietenkin se tärkeä, mutta sattuma määrää, löytääkö sellaisen. Sitten tulee vaikea vaihe. Jos tuote todella on hyvä, joku varastaa sen. Suojaaminen on hyvin mutkikas asia. Enimmäkseen tarjolla olevat keinot, kuten patentointi ja tekijänoikeus, ovat täsmälleen vääriä.

Silloin tarvitaan hyvää asiantuntemusta aihepiiristä jonka slanginimi on ”technology transfer” eli teknologiaan kohdistuvien oikeuksien siirtäminen eli hyvin epämääräisesti suomeksi ”lisensointi”.

Kaikkein tärkeintä on muotoilla oma tuote sellaiseksi, että isot ja ilkeät teknologiafirmat eivät viitsi ruveta purkamaan ja jäljentämään sitä, koska ostaminen on yksinkertaisempaa ja tulee halvemmaksi.

Kerroin jo aikaisemmin, että Ilkka Remeksen Ylen Suomi 100 -listalla oleva kirja on tuon huomionosoituksen arvoinen. Edellinen kirja alkaa tilanteesta, jossa Putin on eronnut – erotettu – ja naapurissa pannaan oikeasti isot pyörät pyörimään. Jälleen kyberiskut on kuviteltu kiinnostavasti.

Asia onkin niin päin, että ensin kirjailijat kehittivät kuvitelma-lajityypin, jonka suuret nimet olivat Verne ja Wells. Sitten todellisuus tuli perässä. Historiatieteessä kontrafaktuaalisuus on esillä, mutta vain kohdittain.

Olen paljonkin pyöritellyt mielessäni, miten KGB:n (silloisen NKVD:n) agentti Urho Kekkonen onnistui paremmin vuonna 1938 ja talvisota päättyi oikeudenmukaisesti.

Näitä teemoja – reaalisosialistinen Suomen Neuvostotasavalta on muutama kirjailija käsitellyt, mutta eivät ne ole herättäneet mielenkiintoa. Vaihtoehtoinen menneisyys on yhtä epäsuosittu aihe kuin kuvitelma tulevaisuudesta.

Joku lapsi on jättänyt pöydällemme Tähtien sodan uusimman jakson. Muistan hyvin, kun näin toistaiseksi ainoan jakson vanhasta alkuperäisestä. Ehkä sen nimi oli Jedin paluu. Luulin että kysymys oli naapurimme koirasta, jonka nimi oli Jedi, mutta näin ei ollut.

Olin aivan lumoutunut. Päätin katsella loputkin osat välittömästi. Siitä on nyt 20 vuotta ja päätös on edelleen voimassa.

Jokainen lapsi on ainakin omalla tavallaan nero, kunnes keskustapuolue-sosialidemokraatit tarttuvat häneen ja istuttavat koulun penkille. Siitä alkaa auttamaton tyhmentyminen. Tuloksena on hyvin usein kunnon kansalainen eli sellainen, joka uskoo mitä vain ja on yllytettävissä vaikka minkälaisiin mielettömyyksiin.

Tulevaisuutta tutkiaksemme, mahtaako muilla olla sama tunne, että luvatut kunnallisvaalit nyt keväällä eivät jaksa kiinnostaa edes sen vertaa, että vähän vilkaisisi. Oma reaktioni on outo, koska meillä on lusikka sopassa tai soppaa lusikassa – kunta on ainakin tekevinään asemakaavaa, joka koskisi myös meitä. Erään luonnoksen mukaan kaksisuuntainen katu vedettäisiin olohuoneeni läpi, tai ainakin melkein. Kuntalaisille jaetun kartan mukaan katu olisi samaa tyyppiä kuin ’”Viulunsoittaja katolla” -musikaalin päähenkilön portaat, jotka eivät johtaisi mihinkään. Hänhän haaveili kolmet portaat, yhdet ylöspäin ja toiset alaspäin.

Arvattavasti tekstin kirjoittaja oli selvillä Max Escherin harrastamista piirustuksista, joissa esitetään juuri tuollaisia rappuja ja myös minulle ajatuksena mieluisia puroja, jotka juoksevat ylämäkeen.

Silti ei kiinnosta.

Tuntevatkohan kaikki vitsin, johon Trumpia ja Putinia esteellisyysepäiyjen vuoksi paljon merkittävämpi ja ajankohtaisempi pääministerille Sipilä viittasi: pitäkää tunkkinne.

Otaniemessä olisi sanottu ”haistakaa nyt huilu, koko torvisoittokunta – esikunta ensin ja sitten muut…” ja vielä laulettu päälle ja soitettu kuorma-auton lavalta uudempaa ranskalaista torvimusiikkia.

”Pitäkää tunkkinne” tuo minun mieleeni vitsin Sipilän näköisestä ja kokoisesta miehestä, joka kotona Kempeleellä olisi tarvinnut tunkkia vaihtaakseen autoonsa renkaan, ja sellainen olisi ollut naapurilla, kun taas oma tunkrahvi oli peruuttamattomasti kateissa, ja kun rengas oli ilmaton, uuttakaan ostamaan ei päässyt.

Tunnollisena ja kunnollisena ihmisenä hän mietti asiaa aikansa ja kysyi myös vaimonsa ja anoppinsa mielipidettä. Ehkä naapuri olisi lainannut tunkkia, mutta toisaalta oli mahdollista, että pirullisuuden henki olisi tehnyt tehtävänsä, ja naapuri olisikin kieltäytynyt. Sitäkään vaihtoehtoa ei voinut sulkea pois, että naapuri olisi vielä nauranut paskaisesti päälle.

Mietittyään päänsä pyörälle henkilömme pörhistyi, pisti kengät jalkaansa ja käveli määrätietoisesti ulos ja naapuriin soittamaan ovikelloa. Avattaessa hän paukautti pyyntöjä ja kysymyksiä esittämättä:” Pitäkää tunkkinne”, ja poistui paikalta, omissa silmissään voittajana.

Kyllä jämpti on niin.