Saa sanoa

Aivan totta.

Lappi-antologian toimittaminen on ollut opettavaista. Miten monella eri tavalla asioita voidaan lähestyä.

Paulaharju ymmärsi.

Itse en ymmärrä Erno Paasilinnan yksipuolista kertomusta Paulaharjun elämästä. Ikään kuin siinä olisi jotain ihmettelemistä, että tämä kirjoittaja oli oivaltanut saman kuin pari muuta suuruutta ja panosti todella paljon saadakseen asian esiin.

”Sompion” alussa on Luirojoki, yksi Kemijoen lähteistä.

Paulaharju kuvaa paremmin kuin biologit, miten joki jaksaa luikertaa mahdottomien soiden keskellä seutua jossa ei paljon kasva eikä moni menesty.

Hän toisin sanoen kuvaa Lapin suurimman merkityksen. Se on seisovien ja virtaavien vesien puskuri. Sellaisena se on ilmaston luoja.

Tunturimaa – Saariselkä – on muhkea, mutta todellinen suojelun kohde on tuhottu. Se olisi ollut Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden alle hukutettu alue.

En löytänyt antologiaani minkäänlaista kuvausta Nuorttijärven, Tuloman ja puolen Petsamon tuhoista. Siellä muuten on myrkky maassa, meidän puolellamme enimmäkseen ilmassa. Muutaman suomalaisen tutkijajoukon uudet valokuvat Hiipinän seudulta ovat niin karmeaa katsottavaa, ettei sellaista halua laittaa kirjaan.

Seisova vesi on hyönteisten koti. Hyönteisten ylenpalttisuus on lintujen ja kalojen olemassaolon ehto.  Ehkä tekeillä on tiedon keruu pieneliöistä. Putkilokasvit tiedämme ahkerien kasvitieteilijöiden ansiosta, ja jopa sienet ja levät ovat päässeet kauan sitten mikroskoopin alle. Miten metsä toimii, sitä on alettu ymmärtää vasta taannoin. Paljaalle silmälle näkyvän ympärillä viihtyvistä, aineen ja energian kierrätykseen osallistuvista sienistä näkyvät vain jotkut.

Minulla ei ole tuon alan koulutusta. Siksi tietoni voivat olla hyvin hennot ja niissä on varmasti aukkoja. Tietojen yhdistely on työlästä. Ensin hämmentyi ja sitten katosi fysiikan ja kemian välinen raja. Nyt myös elollisen ja elottoman ero on kaikkea muuta kuin selvä. Multa on eloperäistä, savi enimmäkseen mineraaleja mutta jopa syväkairatussa kalliossa on pieninä kuplina ilmaa ja vettäkin.

Ajatus Lapista jääkauden muotoilemana maisemana on hiukan virheellinen. Kuuluisat kurut esimerkiksi ovat muodostuneet ammoisina aikoina.

Kuvassa on isäni Pyhä-Nattasen laella vuonna 1947. Paikka on outo ja tunnelma erikoinen. Tuohon aikaan ja vielä silloin kun itse kävin siellä, etelän suuntaan aukesivat ne suuret suot. Kivilaji on hiukan erikoista ja tämänhetkiseen muotoonsa sen on veistänyt eroosio.

Uusimmissa dokumenteissa, myös näissä Ylen ajamissa, joissa on voitu käyttää pienoishelikopteria, on sävyjä paikan todellisesta tunnelmasta. Siellä ei oikein tiedä, onko ympärillä muinainen Troija tai muu tuhansia vuosia sitten hävitetty kaupunki. Luonnon muuraama se kuitenkin on. Sijainnin vuoksi nämä tunturit erottuvat juhlavasti ympäristöstään.

Hiukan paremmin tuntemaltani alalta olen käynyt läpi Puukko-kirjani uutta ja parannettua painosta varten museoituja ajatuksia. Kaikkialta löytyy tieto, että puukko on jotain perin suomalaista, omakuvamme symboli joka sopisi vaikka vaakunaan, joka tapauksessa paremmin kuin siinä leijonan heristelemä miekka.

Puukko on yleistyökalu puun käsittelyyn, sanotaan. Sanoisin toisin. Se on välttämätön väline metsästäjälle ja aivan yhtä korvaamaton kalastajalle. Puutyöt, vitsakset ja erilaiset kotitarvetyöt ovat sivuseikka.

Vaikka olisi hiihdetty hiiden hirvi, ensin siitä on laskettava veri ja toiseksi se on suolistettava. Sitten seuraa paloittelu sellaiseksi, että ruuaksi arvokkaat osa saa kotiin sieltä kaukaa – hiidestä.

Kalan kunto on sama. Bakteerit riehaantuvat heti. Avaamatonta kalaa ei pysty säilyttämään. Vaikka tulet olisi tehty valmiiksi, kyllä kalan vatsa on viillettävä ja lajista riippuen suomuksillekin voisi tehdä jotain.

Silmämääräisesti on haettu hienoja puukon muotoja. Pohjalaispuukot ovat saaneet nyt kehutun asunsa 1800-luvun puolivälin paikkeilla – mutta puukkoa käytettiin ja tarvittiin pronssikaudella ja sitä ennen puukon virkaa toimittivat teräville särmille isketyt tai kärsivällisesti hiotut kivet.

Lapin leuku, jollaisia saa vielä kaupoista, kertoo muodollaan tarkoituksensa. Se on ollut erikoisen hyvä nylkemiseen. Se on peräisin kansalta, joka osasi ottaa peurasta ja sitten porosta talteen kaiken käyttökelpoisen.

Ison eläimen nylkeminen ei ole helppoa eikä vaivatonta. Jos ajattelee vielä parkitsemista eli vuodan säilyttämistä, alkaa ehkä ymmärtää, että eivät ne koristeet tule tyhjästä.

Kummitädilläni oli olohuoneessa karhuntalja. Hänen miehensä, joka oli lähtöisin Laatokan Karjasta, oli taitava metsämies vielä Pohjanmaalla, jossa tyypillisesti yritettiin tavoittaa paistiksi koppeloita tai teeriä.

En ehkä muistaisi mitään metsästäjistä ilman tämän sukulaisen tarinoita. Korkeintaan tietäisin, että kunnanlääkäreillä ja joskus poliiseilla oli ajokoiria ja jäniksiä oli tapana jahdata.

Jänisjahti lienee jäänyt täysin muodista? On tässä ympärillä erikoisuuksiakin, mutta taitavat lintumiehet ja heidän ihmeelliset rotukoiransa tuntuvat jotenkin ulkomaalaisilta.

Vain hirvijahti on suuren kannan takia suosiossa, ja ystävät ja sukulaiset tuovat silloin tällöin herkullisia paistin aineksia. Sen olen kuullut, että hirvimetsällä tehdään tärkeitä liiketoimia, eikä se ole vuorineuvos eikä mikään, joka ei liikut niissä porukoissa. – Mutta tämä pikku lastuna puukosta, ajateltuna toisin kuin Pälsi, Vilkuna ja ne kaikki muut.