Keinoihin katsomatta

Kirjoittaisi sitä pikemmin jotain mieltä ylentävää. Kommenteissa kuitenkin liikkuu ajatus, joka on osoitettava ankaksi. Oikeusfilosofiaa uudeksi vuodeksi.

”Jos huumepoliisi keksii keinot rajoittaa rikollisuutta, ei ole syytä vainota häntä itseään rangaistuksilla.”

Voi olla, että tuo jäljittelee asianomaisen poliisin omaa ajattelutapaa. Jos näin on, aina vaarallisempaa.

Onko huumerikollisuutta saatu kuriin, on tietymätöntä. Erään käsityksen mukaan tilanne on jo räjähtänyt käsiin, myös Suomessa. Keskustelussa porttiteoriasta on vika; johtaako siis kannabiksen käyttö muihin huumeisiin. Tuo keskustelu sisältää oletuksen, että huumeita käytetään rikollisuuden maailmassa ja siis jokseenkin näkymättömissä. Näin ei taida olla.

Välillä lukiessani lehteä ja katsellessani uutisia mietin, kuinka moni noista maailman mahtavista on kuvaushetkellä vaikutuksen alaisena tai psykoosissa.

Historiaa lukiessa kohtaan harvakseltaan tärppejä. Tavattomasta tarmokkuudestaan ja rajoja uhmaavasta tuotteliaisuudestaan tunnettu merkkihenkilö N pyytää kirjeessä ”kuten ennenkin” lääkäriltä kokaiinia silmävaivoihinsa.

Susanna Alhon romaani ”Todistaja” hätkähdytti. En ollut tiennyt hänen isoisänsä, Suomen pankin tutkijan ja tohtori Keijo Alhon tarinaa. Tämä kansantaloustieteilijä ahersi hyvinkin korkea-arvoisissa piireissä Urho Kekkosen vallankasvua vastaan ja perusti järjestöjä vaipuakseen kommunismin kauhussaan syvään vainoharhaisuuteen. Kun hän oli käynyt puhumassa politiikan keskiöön nousevalle Väinö Leskiselle kommunismin vaaroista ja näytellyt samalla mukanaan ollutta pistoolia, Leskinen etevän rintamaupseerin riuskuudella soitti poliisit, jotka tunkeutuivat Alhon asuntoon Meilahdessa. Alho ampui toisen kuoliaaksi ja haavoitti toista vakavasti.

Erkki Tuomioja kirjoittaa luonteenomaisen epätarkasti (Jarkko Vesikansa ”Salainen sisällissota”), ettei Alhoa kuitenkaan tuomittu rangaistukseen ja että hän vietti ”muutaman vuoden” mielisairaalassa. Alho siis katsottiin täysin syyntakeettomaksi – rikoslain termi on ”ymmärrystä vailla oleva” – ja vakimielisairaalassa hän vietti vailla sanottavaa hoitoa kymmenen vuotta, kunnes pääsi koevapauteen ja eli hiljaisesti 90-luvulle asti.

Olen luullut tietäväni kaikki tämän suuntaiset tapaukset tarkasti, mutta Alhon jutusta en ollut ikinä kuullutkaan. En nyt tutkinut, tuliko asian selostava Wikipedian artikkeli romaanin johdosta, vai onko se ollut siellä jo ennen.

Joko kansan johtava kerros on hyvin käyttäytyvää, mitä en oikein usko, tai sitten Alhoon liittyneitä korkeita nimiä haluttiin varjella. Lisäksi tuo ”salainen sisällissota” on huonosti tutkittu. ”Vaaran vuosista” on kirjoitettu, enimmäkseen pehmoisia. Jälkimmäisessä on kysymys siitä, oliko Suomessa tapahtumassa kommunistien vallankaappaus 1948. Oma tulkintani on, ettei ollut. Demarien ja kommunistien kamppailu vallasta ja ehkä ylivallasta on totta. Paasikiven ja sitten Kekkosen aikana Neuvostoliitolla ei ollut suurempaa syytä tukea kaappausta, koska vähempikin riitti. Kommunistit auttoivat Kekkosen valtaan, mutta tämä ei kommunisteja.

Tohtori Alhon tapaus voi olla ainoa lajiaan, ja ehkä se johtui omista syistään. Alho oli Rauman seminaarin johtajan poika ja joutui näkemään kansalaissodan aikana sellaista, mikä voi vaurioittaa mieltä pysyvästi.

Toisaalta mielen murtumista sodassa on nyt alettu tutkia. Onko mielen murtuminen rauhassa tutkittavissa?

Kerran luin yliopiston kirjastosta hyvin paksun teoksen, joka käsitteli nimensä mukaisesti neroutta ja hulluutta. Tulin siihen tulokseen, että kirjoittajat (Lange ja Eichenbaum) olivat hulluja. Aineisto on kyllä mahtava. Pitäisikö hankkia se uudestaan käsille? Satojen sivujen matkan teoksessa käsitellään erilaisten nerojen mielenvikaisuutta, ja mukana on hyvin paljon sellaisia, joita ei milloinkaan pantu telkien taakse. Se on tunnettua, ettei esimerkiksi Nietzschen pahaksi puhjennut mielisairaus häiritse hänen lukijoitaan; joidenkin mielestä hänen mestariteoksiaankin lukiessa tulee mieleen, että jostain suunnasta nyt heittää, ja pahasti.

On toisia neroja, joiden näkyjen yksityiskohtaisuus herättää eräitä epäilyjä. Ja sitten on tuo alkoholismi. Mitä kaikkea maailmassa on saatu aikaan viinapäissä?

Shakespeare oli huomiota herättävän kiinnostunut hulluudesta ja hulluuskohtauksista, joilla on keskeinen draamallinen merkitys niin monissa hänen huipputeoksissaan. Dostojevski ja Gogol käyvät jatkuvasti hulluuden rajaa, ja Gogol putosi itse, kuten niin moni muu. Syy oli nenän.

Ei ole syytä luetella suomalaisia suuria nimiä, joiden kantajat ovat käyneet saamassa hoitoa.

Riittänee kun sanon, että mielestäni Aleksis Kiven psykoottisuus näkyy selvästi jo ”Seitsemässä veljeksessä”. Teoksen julkinen teilaus ei siten aiheuttanut mielisairautta. Tai ehkä sittenkin mainitsen Sillanpään hoitojaksot, joista ainakin sodan aikaan sijoittunut oli paha, ja Waltarin usein toistuneen, hoitoa vaatineen  ylirasituksen, jonka yhteydessä ainakaan minä en osaa olla ajattelematta hänen epäluonnollisen suurenmoista kuvittelukykyään, jota hän itsekin kuvaili kai leikillisesti harhojen näkemiseksi (”Neljä päivänlaskua”).

Alhon ajatuksia herättävästä romaanista lienee vielä sanottava, että pelaaminen aikatasoilla eli nuoren nykynaisen murheiden ja ajoittaisten sekoilujen keittäminen samaan liemeen tohtori-isoisän tarinan kanssa ja lisättynä tapauksessa kuolleen poliisin kuolemanjälkeisillä ”muistelmilla” palautti mieleeni T. Anhavan aforismin, ettei esikoisteosta pitäisi koskaan julkaista. Olisi viisasta aloittaa julkaisutoimintansa toisella teoksella.

Kustannustoimittajana (jollainen olen siis itsekin ollut) olisin pyytänyt kirjailijaa kokeilemaan kahta eri kirjaa.

Lukisin mielelläni kylmäverisiä rikosjuttuja, ehdoin että kokonaisuus jää mysteeriksi, joka on kirjallisuuden ja siis ihmisen osa.