Hämärä todellisuus

Kirjallisuus ja taide on ja tarkoittaa olla keksittyä todellisuutta, jota ei ole olemassa. Mielenhäiriöiden ymmärtämisen historia on lyhyt ja ristiriitainen. Vasta asianomaisen kuoltua osattiin arvioida, että van Gogh oli maalannut tarkat kuvat todellisuuden tajun häiriöistä. Hänen ja samoin norjalaisen Munchin eräitä teoksia käytetään vakiintuneesti rajujen ahdistustilojen kuvauksina.

Eilen kirjoitin tässä, että Kiven ”Seitsemän veljestä” on myös kertomus kirjoittajansa mielen luhistumisesta. Vakiintunut kuvaus Ahlqvistin murska-arvostelusta syynä, joka lähetti kohteen laitoshoitoon Lapinlahteen ja sitten parantumattomana vaivaishoitoon kotiseudun kummajaiseksi, on selityksenä äkkipikainen.

Tämän blogin addiktoituneissa lukijoissa on psykiatreja, joista yksi on rehellisesti ilmoittautunutkin. Arvaan että aika moni muukin on ammatillisesti tekemisissä mielenterveyden kanssa.

”Seitsemän veljeksen” runoista ”Sydämeni laulu” ja Timon laulu oravasta ovat myös minun mielestäni Suomen kirjallisuuden ehdotonta huippua ja maailmankirjallisuuden kaikkein korkeinta luokkaa. Molemmat ovat sisällöltään sellaisia, että niiden kertominen suorasanaisesti vastaanotolla ammattitaitoiselle henkilölle johtaisi välittömästi vahvaan psyyken lääkitykseen. Voi olla, että ”Tuonen lehto” heijastelisi synnytyksen jälkeistä depressiota, mutta se tuntuu kyllä vakavammalta. Tekstiyhteydestä päätellen lapsi ei ole vielä kuollut.

Hakuteos määrittelee näin englannista käännettynä. Psykoosi on epänormaali mielentila, johon liittyy kosketuksen menettämisen todellisuuteen. Psykoottinen henkilö saattaa osoittaa persoonallisuuden muutoksia ja ajatella sekasortoisesti. Tilan vakavuudesta riippuen tähän voi liittyä epätavallista tai omituista käyttäytymistä, yhteisöllisen vuorovaikutuksen hankaluutta ja ongelmia jokapäiväisten toimintojen suorittamisessa.

”Seitsemän veljestä” ei ole suomalainen kehityskertomus, kuten tutkimukset väittävät. Vastaani ei ole koskaan tullut vastaavaa tarinaa nuorukaisjoukosta, joka karkaa kyläyhteisöstä viettääkseen vuosikausia aineellisessa ja psyykkisessä omavaraistaloudessa. He palaavat kuin ihmeen kautta hengissä ja ainakin näennäisesti terveinä ja sulautuvat mutkattomasti yhteisönelämään. Vain yksi yrittää itsemurhaa, ja melkein onnistuu.

Paisuteltu lukemaan oppimisen vaikeus esitetään motiivina; ehkä siinä on kognitiivinen ongelma tai kehityshäiriö. Koska veljekset jäivät varhain orvoiksi ja päästivät kotitalonsa hunningolle, jää hiukan ihmettelemään, että heitä ahdisti opettajana toiminut lukkari eikä esimerkiksi maaveron kantaja.

Koska Impivaarasta pääsi yhden tulipalon tultua juosten kylälle, se ei voinut olla mahdottoman kaukana. ”Impivaaralaisuus” on epäonnistunut nimitys maassa, jossa ulkokylätiloja oli hyvin runsaasti. Mutta Impivaaraan eivät sitten sattuneet lautamiehet eivätkä jahtivoudit?

Todellisuudentajun pettämisen ensimmäinen suuri kuvaus on Hiidenkivi, härkien piirittämänä. Olisi sieltä miesvoimin ja aseiden avulla vähemmälläkin päässyt. Sen jälkeen kertomus vilisee todeksi luultuja satuja. Joskus henkilöt pelkäävät oman hevosensa pimeässä heijastuvaa silmää ja ampuvat kiväärillä piimäleilinsä puhki, lopulta esitetään puhdaslinjainen psykoottinen kokemus matkasta ”saapasnahkatorniin”. Peikkoja, piruja ja kalveita impiä luikkii joka nurkassa.

Sosiaalisesta sopeutumattomuudesta ja arjen avuttomuudesta romaani on täynnä esimerkkejä. Ohimennen jää tosin ihmettelemään, kuka ja missä välissä opetti heidät rakentamaan hirrestä taloja. Se ei ole koskaan ollut aivan yksinkertainen taito, eikä kiukaan laatiminen liioin.

Ahlqvist jäi valitettavasti historiaan Kiven tunnottomana teilaajana. Hän oli itse hyvin merkittävä tutkija ja käyttäytymiseltään holtiton. Hän oli herran ja piian avioton lapsi ja nousi koulu-uralla Kuopiossa Snellmanin suosikkina. Aivan mahdottomaksi hänen kerrotaan muuttuneen, kun hän menetti lapsiaan, toisen toisensa jälkeen.

Sääli ettei hän eikä kukaan muu huomannut Kiven yhteyttä Don Quijoteen. Kivi oli lukenut tuon maailmankuulun psykoosi-romaanin, jossa päähenkilön sielun harhateistä ei ole alkuunkaan epäilyä.

Koska klooripromatsiinia ei ollut keksitty eikä Largactilia siten ollut olemassa ja litiuminkin sai korvata alkoholi, Kivi menetteli samoin kuin monet muutkin suurlahjakkuudet. Hän kirjoitti taudinkuvansa sekä kauhistuneena aavistuksena että terapeuttisena keinona vaivojensa hallitsemiseen.

Jotkut kirjoittajat ovat onnistuneet parantamaan itsensä, useimmat eivät. Kiven psykoottisuus näkyy myös hänen kielessään, joka oli jo aikalaisia ärsyttäneessä määrin itse keksittyä. Samaan aikaan julkaistiin suomea, joka oli paljon lähempänä nykykieltä. Kivi kävi sotaa normaaliutta vastaan myös kielen tasolla.

Sama sota näkyy runoissa, joiden hienous perustuu monin kohdin rikkomuksiin runon sääntöjä vastaan. ”Metsolan kantele soi” ja ne muut Timon laulun säkeistön loput ovat mitallisesti mahdottomia ja teholtaan valtavia. ”Sydämeni laulu” eli Tuonen lehto aloittaa aina kuin kalevalamitalla, ja sitten rikkoo sen.

Ajatusketjuni johtaa minulle ikävään johtopäätökseen. Inhoan Turkan Kivi-versiota. Mielestäni siitä käy ilmi, ettei Turkka ymmärtänyt Veljeksistä mitään eikä elokuvan teosta senkään vertaa. Holmbergin Rauta-aika oli siihen verrattuna sympaattinen epäonnistuminen, kun siitä ei saa lopultakaan mitään selvää.

Mutta Turkan tulkinta on sama kuin edellä esitetty. Ei se asiaan vaikuta, mutta tämä Turkka-näkökohta tuli mieleeni kovin myöhäisessä vaiheessa. Olen kauan ihmetellyt, miksi murrekirjailijat eli siis Kivi, Kilpi, Nortamo ja Vaasan Jaakkoo olivat niin tavattoman vaikeita ihmisiä, sekä itselleen että muille. Etenkin minuun vaikutti kirjan tieto, että aina niin aurinkoinen lääkäri Nortamo oli erilaisissa laitoksissa hoidossa ”neurastenian” eli hermojensa vuoksi kymmenen vuoden jakson.

Niin se käy.