Ilahdus

Ylen ”101 kirjaa” ilahduttaa kovasti.

Ajatus on mainio ja toteutus tuntuu olevan hyvä.

Kansalliskirjasto on mukana hankkeessa, joten kaikki jo valitut 100 kirjaa näyttävät olevan kerrankin hienosti skannattuina saatavilla.

Yle-tunnuksella, joka on muutenkin tarpeellinen ja helppo tehdä, kirjoja voi lukea selaimessa. Elisa on tuonut ne sivuilleen ladattaviksi.

Ehdotan googlaamista. Tie sivustoille on lyhyt.

Viekottelen katkolukemiseen. Sellainen kirja, joka ei vaadi suurta keskittymistä, on hyvä välipala. Paljon enemmän kuin terveellistä ruokailua ja sopivaa liikuntaa kannatan mielen verryttelyä.

Se ei onnistu ”rentoutumalla”. Riittävän hyvä teksti tai esimerkiksi musiikki tehoaa. Erno Paasilinnan ”Kauppamiehet isänmaan asialla” voisi olla juuri sellainen. Sen voi jättää auki ja lukea siitä pätkän, kun mieli isoaa kuin peura lähtehelle.

Kirjallisuusihmiset ovat parempia kuin muut ihmiset, omasta mielestään. Kuka on vielä parempi kuin muut paremmat on ikuinen kysymys. Oman paremmuuden korostaminen toteutuu vaivattomimmin kielteisillä kommenteilla toisista saman joukon jäsenistä.

Tieteessä on sama toimintaperiaate. ”Maailmassa on vähän täydellistä, mutta professori N on täydellinen idiootti…”

Tunnen useankin ihmisen, joilta myrkyllisten luonnehdintojen kerääminen pikku antologiaksi onnistui noin vain, suoraan ulkomuistista- Sellainen kirja voisi mennä kaupaksikin…

”En sano, että kirjailija M on täysi pelle. Sirkuspellen on hallittava monia taitoja ja tietoja ja hänellä on oltava lahjakkuutta. Kirjailija M:llä ei ole minkäänlaisia taitoja eikä tietoja ja lahjakkuudesta hän on kemiallisen vapaa…”

Niinpä sanon vilpittömästi ilahtuneeni kovasti myös Ylen toimittajien kirjavalinnoista. Tausta-ajatuksia on selitetty, ja viis siitä. Järkeviä ajatuksia. Suomen sata vuota kaikenlaisina kirjoina.

Valikoima on nimittäin raikas. Sieltä puuttuvat jokseenkin kaikki ”pakkopullat” eli ne kirjat, joita ei-kirjallisuusihmiset ovat oppineet viimeistään koulussa varomaan ja kiertämään.

Sekin on raikkautta, että opettavaisuutta ei ole tai ainakaan se ei lyö silmille. Vaikuttaisi siltä, että yleisölle on haluttu tarjota sopivaa puuhailtavaa kirjojen kanssa aivan ilman korkealentoisia päämääriä. Ja se on hyvä.

Tämän vaikutelman saa siitäkin, että listalla on hulluudessaan hauskoja eli siis viihdyttäviä teoksia, kuten Karimon ”Kumpujen yöstä”. Sehän on vanha hurraa-isänmaallinen teossarja, jossa kirjoittaja on keksinyt isänmaalleen historiaa sellaisin kohdin, joista tietoja ei ole, ja luonut jokseenkin mielettömiä painotuksia. Teos ei edes ole yhdentekevä, koska sen säteilyvaikutus tuntuu edelleen. Karimon kirja on yksi niistä, joiden johdosta jotkut luulevat, että Raamatussa on painovirhe, koska suomalaiset ovat Jumalan valittu kansa, eikä muuan toinen, raamatullisina aikoina siellä Välimeren reunassa majaillut porukka.

Nykyisin ajatus tulee vastaan usein siinä muodossa, että me suomalaiset olemme tavalla tai toisella parempia kuin muut, eivätkä näin ajattevat ota edes harkitakseen sitä, että tiettävästi kaikki muutkin maailman kansat ajattelevat itsestään suunnilleen samaa.

Kun tällainen suosituslista on tehty virkeästi ja ennakkoluulottomasti, niin kuin tässä on tapahtunut, siitä on iloa myös suurkäyttäjille. Ainakin itse löysin heti useita kirjoja, jotka ehkä olen lukenut mutta joka tapauksessa unohtanut, ja nyt jokin Pulkkisen ”Romaanihenkilön kuolema” herättää mielenkiintoa – oliko kirja yhtä merkittävä kuin sen maine.

Sitten on toisia, kuten Haavikon ”Kansakunnan linja”, josta olen kyllä maininnut kustantajalle, että uusiin painoksiin pitäisi lisätä ”errata” eli luettelo virheistä. Palasin juuri tuohon teokseen taannoin, ja vaikka sen suuri ansio on innoittuneisuus ja kyky ajatella uudesti ja ilmaista iskevästi, pelkästään uutta perustutkimusta on tullut näinä vuosikymmeninä sen verran, että olisi kovin hyvä saada oikaisut itse kirjaan liitteeksi. Se ei tekstiä häiritsisi. Tarkoitan nyt sellaisia tähän esimerkin vuoksi keksimiäni ajatuksia kuten kansalaissodassa teloitettujen ja kuolleiden lukumäärä tai Suomen metsäteollisuuden kohdin yllättävät tuotantomäärät eri vuosikymmenillä tai Outokummun kuparin määrä ja merkitys sotien aikana.

Kirjallisuuden yksi hieno piirre on jatkuvasti se, että kirjailija niin usein erehtyy pahanpäiväisesti. Haanpää ei voinut arvata kertoessaan, ku8ina Pate Teikka loikkasi noitaympyrästä Neuvostoliittoon, millainen Suomesta tulleiden loikkareiden kohtalo sitten käytännössä eli todellisuudessa oli. Vähemmän dramaattisista asioista olen varmaan usein toistellut, että Erno Paasilinna oli hienoimpia kirjoittajiamme siitä huolimatta – ellei siksi – että hänen erittelynsä ja tulevaisuuden arvionsa osoittautuivat perusteettomiksi.

Ei kirjailija yhtä vähän kuin kukaan muukaan ole etevä ennustaja. Jos olisin ilkeä kirjallisuuden opettaja panisin lapset kirjoittamaan kotiaineen aiheesta Neuvostoliiton romahdus ja Suomen romaanikirjallisuus. Toisin sanoen sitä vaihtoehtoa, joka oli kerran monen mielessä, ei sitten ollut olemassa.

Yksi syy tällaiseen Suomi 100 katsaukseen on kokemuspiiri. On hyvin helppo luetella tärkeitä asioita ja ilmiöitä, jotka ovat puolelle nyt elävistä täysin vieraita. Juttelin hiljan nuoren upseerin kanssa, joka ei tuntenut Kalashnikovin nimeä ja vastas muisteltuaan keksi nähneensä jossain valokuvassa tai elokuvassa konepistoolin.

Työtä toimittajille. Siihenkin hienoon sotakuvaan, jossa kaksi väsynyttä jääkäriä vilkaisee palavaa punatähtistä panssarivaunua, on liitettävä kuvateksti ”sotilailla on ”panssarinyrkki” (singon edeltäjä).”