Pelkuruus

Pelkuruus

Toisten ihmisten tappaminen on pelkuruutta.

Montaigne eli elämästään koko sen osan, jona hän ei kirjoittanut, väkivallan keskellä. Ranskan 1500-luvun lopulla joukkomurhat ja mielettömät teurastukset olivat lopulta melkein ainoa askare. Montaigne joutui jo keskenkasvuisena katsomaan vierestä, miten kansanjoukko repi hänen tuttaviaan, seudun aatelisia, kappaleiksi paljain käsin, ja aateliset sitten puolestaan kansaa paljain miekoin.

Lounaalta palattua otin Montaignen esiin. ”Pelkuruus, julmuuden äiti”. Edellinen essee oli häipynyt mielestäni kiinnostavasta otsikostaan huolimatta, ”Peukaloista.”

Bellevuessa vaihdoin pari sanaa siellä näkemäni Helena Rannan kanssa ja sanoin arvostavani syvästi sekä hänen työtään että hänen kirjallista makuaan. Muistin hänen kertoneen jossain haastattelussa, että joukkomurhapaikoilla hänellä oli iltayöksi aina vaikuttavaa lukemista.

Moni jarruttelee mieltään alkoholilla tai huumeilla. Ensin olin luullut, että Putin on aina ja poikkeuksitta vihasta kiehuvan näköinen siksi, että luulee sen kuuluvan koulutukseen ja ammattiin. Sitten katselin Dzhersinskin, Jezhovin, Jagodan, Berijan ja muiden kuvia. Jezov ja Berija vaikuttavat valokuvissa oikein sympaattisilta, Jagoda näyttää himomurhaajalta, joka hän olikin.

Se amerikkalainen uusvaltiomies tuo puolestaan jostain syystä mieleen metamfetamiinin yliannostuksen. Kun olen suunnilleen saman näköinen, erotan liikkumisen ja ilmeiden kielen epätodennäköisyydet.

Rannan kanssa olimme siis samaa mieltä siitä, että mielen uudelleen virittäminen, joka on joskus päivän jälkeen illalla välttämätön, toteutuu taiteella. Kirjallisuus on sitä parempaa viihdettä mitä vaativampaa taidetta se on.

Itse Montaigne on esimerkki. Hänen esseensä ovat keskustelua lukijan kanssa, ja keskustelu on kohmettuneen fundamentalismin pahin vihollinen. Kirjallisuus vastaa kysymykseen, voiko asia todella olla aivan toisinkin. Vastaus on, kyllä voi.

Joissakin tapauksissa mainostaminen häiritsee. Esimerkiksi Mark Twain hankki itselleen merkittävän omaisuuden kahteen kertaan. Välillä hän siis menetti sen luullessaan, että hän on myös arvopaperisijoittajana vertaansa vailla. Hän siis unohti itse, että hänen arvopapereitaan olivat kirjoitetut liuskat.

Myös Dickens oli maksavan yleisön varassa, sanomalehtien lukijoiden. Hän oli kehittämässä oheistuotetta eli jatkokertomuksesta painettua ja sidottua romaania. Mutta molempien, Twainin ja Dickensin tapauksessa, kaupallinen huoli katoaa, koska he osasivat niin hyvin harvinaisen kirjallisen taidon, miten näennäisesti lipsahdetaan aiheesta.

En maksaisi kovinkaan paljon herrojen sivistyksen svvällisyydestä. Molemmat olivat ansainneet ammattitaitonsa kovanpaikan edessä eli lehtimiehinä.

Niinpä he tuskin tunsivat Montaignea. Käännöksiä oli, mutta ne olivat hitaita lukea, koska kirjoittaja viljeli niin paljon äidinkieltään latinaa. Hänen isänsähän oli näitä pedagogisia kokeilijoita. Pojan kanssa sai puhua vain latinaa ja hänellä oli seuranaan etupäässä kirjoja, jotka todellakaan eivät nosta meteliä, kun lukija laskee niteen kädestään tai vie sen oman yksityisen torninsa hyllyyn.

Hain verkosta esimerkit kansainvälisestä painostuksesta, jota asiantuntijoita vastaan harjoitettiin. Rannan tapauksessa tehoa ei ollut. Oikeudenkäynnissä Slobodan Milosevic menetti malttinsa hänen todistajankertomuksestaan. Ranta itse kommentoi lehdistölle: Milosevic olisi voinut kysyä ex-mieheltäni, kannattaako kanssani ruveta riitelemään. Tuonnempana hän täsmentää, ettei eroon ollut liittynyt dramatiikkaa.

Kaiken jälkeen on mieleen jäävää tavata ihminen, joka on ollut Kosovon ohella tutkimassa ja tunnistamassa Estonian ja Thaimaan Tsunamin uhreja ja yli kymmenellä sotatantereella.

Kirjallisuutta ei pidä ihannoida. Suurimpien nimien joukossa on paljon sellaisia, jotka itsepintaisesti valehtelevat, kuten suurimpana kaikista Shakespeare, ja Tolstoi.

Viisaat taiteilijat käsittävät, että lukija uskoo mieluummin perättömyyksiä kuin totuuksia. Totuus on niin ikävystyttävää.

Siitä olin iloinen, että kun tialnne on se, että hienon American Libraryn parhaitten listoja kuormittavat skientologia ja Ayn Rand, on toisiakin listoja. Randin ”objektivismi” ja puhtaan itsekkyyden pyhitysyritys vetoavat tiettävästi samoihin laajoihin piireihin kuin Trump.

Klassikkosarjan ykkönen on Camus’n ”Sivullinen”, joka on paljon muun ohella kuvaus moraalisista valinnoista ylivoimaisissa tilanteissa, eli juuri siitä, mikä Randin mielestä on todella helppoa.

Camus on samaa sarjaa ja perimää kuin Monaigne. Hänen tuotantonsa – hänen esseitään ei saa koskaan unohtaa – harvinainen tunnusmerkki on pelon puuttuminen. ”Sivullinen” päättyy giljotiiniin. Giljotiini on yksi vapauden teemoista, tosin harvoin käsitelty.

Vapauden ja sattuman ihmeellinen yhteispeli on romaanissa rakennettu auringon heijastukseen, joka sokaisee päähenkilöä siellä hiekkarannalla, jossa ennakoiva eurooppalaisen ja arabin kohtaaminen tapahtuu. Siinä kohtaamisessa on ase mukana.

Giljotiini on kuin muistutus asioiden ja ilmiöiden monista puolista, ja siinä on mukana kuvaus oikeaoppisuudesta, jota hyvin sopivasti edustavat tuomarit.

Kirja on toinen muistutus maailman monimutkaisuudesta. Montaigne oli lähes 300 vuotta Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalla. Nähdäkseni tuo kielto oli täysin aiheellinen.

Jutun kuvana on Montaignen kirjoituskone, joka on siis hallussani.