Vajoamme rahvaaseen

Olin siis seulomassa tavaroitani entisellä työpaikallani, jolla on näinä päivinä taas muutto edessä. On kovaa elää Otaniemessä.

Yksi runsas salkullinen löytyi huomionarvoisia kirjeitä ja sitten asiakirjoja, joissa käsiteltiin määräyksiä, nimityksiä ja suoritettuja tutkintoja, kuten ylioppilastutkintoa tässä takavuosina, mutta ennen kaikkea nyt merkittävään ikään ehtivien lasten lappusia ja kortteja ajalta jolloin tikkukirjainten piirtäminen oli tarkka toimi.

Kirjoja olisi vaikka kuinka; jokin osa päätyy paperituhoon, eikä sillä ole merkitystä. Suuri osa on siirretty Oxfordiin, jossa ne siis tulevat esittelemään suomalaista lukuharrastusta mahdollisesti seuraavat tuhat vuotta, vaikka kaunokirjallisuus on tietenkin täällä kotona.

Hiukan harmittelen Kansalliskirjaston Suomi 100 vuotta digitaalista kirjastoa, josta on nyt kerrottu julkisuudessa. Yhden kirjan skannaaminen kansan tarpeisiin kultakin itsenäisyyden vuodelta on hiukan mekanistinen ratkaisu.

Olisivat skannanneet Suomen kirjallisuuden antologian tai Suomen runottaren. Runo on uutinen, joka säilyy uutisena. Mahdollisesti se on myös kuoleva kielimuoto. Asiaan vaikuttanee se, että minä, tänään 72-vuotias, olen nuorimpia runoantologioihin otettuja.

Hetkittäin tuijottelen synkkänä ja mietin, että olisi oikeastaan helppo luoda verkkoon suomalainen runoantologia. Jos naamioisi sen oppikirjaksi ja olisi muutenkin maltillinen, tekijänoikeuslain mukaan oikeuksiakaan ei tarvitsisi pyytää mutta palkkio pitäisi maksaa. Tuossa esimerkkitapauksessa ei tietenkään palkkiota tulisi, koska hanke ei tuottaisi rahaa.

Vai miten tyydyttävät runoudennälkänsä ne, jotka haluavat katsoa tarkasti, miten asian sanoi Jylhä, Hellaakoski, Koskenniemi tai vaikka Mustapää. Haavikkoa ja Saarikoskea voisi kysyä minulta, koska hyllyssäni taitaa olla heidän koko tuotantonsa, ja Mannerin tietysti myös.

Valikoima laihtuu nykyhetkeä kohti tultaessa. Runouutuuksia ei oteta enää kirjakauppoihinkaan, mutta jossain olen päässyt vilkuilemaan niitä, eikä jälki ole huonoa.

Toivoisin niin kovin, että useat ostaisivat pukin pussiin Dylanin, vaikka itse pidän paljon enemmän Tranströmeristä, jonka suomennoskin on hyvä.

Kotiin toin muutamia niteitä Akianderia, vaikka jätin Fryxellin mainion Ruotsin historian sinne, kukaties tulen tuttavaksi. Mutta nimenomaan sieppasin kuvassa näkyvän Sukukirjan, jonka sanotaan panneen alkuun suomalaisen kansantaudin, nimittäin sukututkimuksen.

Oma kappaleeni on muutaman vuosikymmenen takainen faksimile. Alkuperäisteos löytyy antikvariaateista ja maksaa 280 euroa.

Bergholmin jälkeen sukututkimus ajautui ikäville urille, ja nykyisin rikoslaki estää kunnon kirjoitukset.

On kovin virkistävää lukea, miten joku konrehtori vaipui mielenvikaan ja seuraava sukupolvi vaipui rahvaaseen (ryhtyi maanviljelijöiksi) ja esiintyy maakunnissa turhankin runsaana.

Ja miten eloisaa kieltä. ”Lundahl. Tämä miltei sukupuuttoon karsittu Lundahl suku, jolla ei ole yhteyttä Oulussa eläneen sen nimisensuvun kansa, tuli viime vuosisadalla Ruotsista Suomeen. Ollen aikanaan maamme sivistyneimpiä ja lahjakkaimpia sukuja on se ansainnut lehden vuosisatamme sukuhistoriassa.”

Kauppaneuvos Gustaf L. saavutti suuren luottamuksen varsinkin maalaisissa, joiden parasta monin tavoin harrasti. Katovuosina piti huolta maakunnan jyväntarpeista, varusti vaimoineen työansioita tarvitseville ja koki tilauksilla kehitellä rahvaan kotiteollisuutta… Jakeli henkisen kehityksen edistämiseksi suomalaisen kirjallisuuden tuotteita, esm. Ystävänsä J. Juteinin kirjasia. Vielä vilppaammalla huolella hän harrasti syntymäkaupunkinsa (Tampereen) edistymistä…

Katselin Fellmaneja ymmärtääkseni Jakob Esaiaksen nerokkuuden ja ihmeellisen luonteen kestävyyden. Suvun alku ei ollut rohkaiseva. Mansvetus F. oli väliaikaisesti erotettu kirkkoherran virastaan juoppouden ja muun epäsiveellisyytensä tähden 1628, mutta pantu saarnaajaksi Sotkamon syrjäseuduilla. Parannus oli melkoinen, kun poika työskenteli 49 vuotta lappalaisille hyödyksi ja siunaukseksi kierrellen talvisin Inarissa, Sompiossa, Sodankylässä, Keminkylässä, Kittilässä, Kuolajärvellä ja Kitkassa. Kemijärven uuden kirkon alla hänen ruumiinsa vielä on säilynyt hänen pyhyytensä merkkinä.

Ylistarossa syntynyt Nils Gustaf Malmberg eli ylioppilaana Pietarissa, missä herätys vaikutti häneen niin syvästi ja mahtavilla saarnoillaan hän synnytti sellaisen liikkeen seurakunnassa, että 1829 sai käskyn 24 tunnin sisässä lähteä Pietarista. Hän tutustui sitten Kalajoella Lagukseen ja antautui herännäisyyden tuliseksi tunnustajaksi. Paavo Ruotsalaisen vastustajana hän oli alussa.

Sukukirja jatkaa Malmbergista ”Kaikkialla, missä hän saarnasi, tulvasi kansaa kaukaisista pitäjistä häntä kuulemaan ja kymmenen tuhannet saivat hänen saarnoistaan herätyksensä. Ihmetellen, kerrotaan, kuuntelivat häntä’ vastustajatkin. Hän puhui mitä rikkaimmalla kansan kielellä ja kuten olisi puhunut omaisillensa sydämensä täydeltä. Hänen loppuikänsä muistoa synkistyttävät hänestä luopuneiden lähimpien virkaveljesten syytökset salaisesta irstaisuudesta.

Sisukas oli se pohjalainen pappisveli, joka kaatui koskeen ja saatiin viimein jään alta pois vuorokauden kuluttua ja jatkoi siitä virkansa hoitamista vuosikymmenet.

Alopaeus-suku oli 1500-luvulla Kettunen, sitten Kettunius ja papillisella uralla Alopaes, kettu kun on kreikaksi alopeks. Kirja sanoo kauniisti, että suvulta ei suinkaan puuttunut huomattavaa merkitystä isänmaamme sivistyshistoriassa.