Muistiinpano itselleni

On muistettava katsoa esimerkiksi ensi kesänä, miten punamullan jäljitelmät heijastuvat eri suuntiin. Mielestäni oikean punamullan ominaisuus on heijastelujen puute. Juuri sen takia ne virttyneet vajat ovat järveltä ilta-auringossa niin kauniita, vaikkei kasoja olisi Wang Wei. Pidän kyllä minäkin bambusta, siis versoista, jotka ovat niiden marketeistakin saatavien aasialaisten ruokien mukana ja napsuvat hupaisesti purressa. Lapset ihmettelivät, kun valehtelin heille, että tässä me syömme ongenvapoja. Kaduin kun ajattelin, että bambu ja rottinki ovat kenties jo tehneet tilaa tekokuiduille.

Punamulta on sillivedessä keitettyä rautapitoista maata, raudan oksidia. Ainakin neljä tavallista rautakaupan maalia tavoittelee samaa sävyä mutta ainakin Falun ja Riihi kiiltävät.

En osaa ottaa täysin uskottavia kuvia eri kulmista. Digikenno tuottaa juuri tässä asiassa yllätyksiä. Ellette ole kokeilleet, jopa kännykän kameralla näkee, onko kaukosäädin rikki vai ei. Kamera näkee valopisteen, jota silmä ei erota.

Näin on oltava. Ei värikohinakaan ole todellista. Valokuvia puoli tosissaan ottaessa pitää tietää, ettei valotuksella ole nykyisin niin väliä, mutta valkotasapaino on tärkeä. Automatiikka hoitaa valotuksen, mutta ei ole mikään sattuma, että kuvan käsittelyohjelmat tarjoavat eri säädöt ulkovalolle, hehkulampulle, aamulle ja illalle ja niin edelleen.

Se oli Savossa mutta en ole aivan varma paikasta. Tiettyyn aikaan illalla jokin riihi saattaa humahtaa silmiin kerrassaan hurjan näköisenä.

Mitä Paul Cézanne olisi tehnyt nykyisten ulkomaalien maailmassa? Varmaan ampunut itsensä. Ja kuka kirjoittaisi selityksen siitä, miksi Venäjällä näyttää olleen kautta aikojen käytössä vain yhtä lajia maalia, sitä ruman väristä.

Kevättä varten olen ajatellut järjestää itselleni tuohon ulos taidenäyttelyn. Panen päällekkäin pari tiiliskiveä ja käyn katsomassa niitä välillä. Tiili vaihtaa väriään valon mukaan ja on usein hyvin kaunis. Tiiliseinä taas on jotenkin hermostuttavan näköinen. Puhtaaksi muuratusta tulee mieleen nykyinen yhteiskuntamme. Pelkkää ristikkoa, silmän eksytystä.

Televisiossa alkaa luontosarja, jossa on kaksi valokuvaajaa, Mikko Lagerstedt ja Konsta Punkka. Jälkimmäinen on se todella nuori mies, joka sai nimeä valokuvillaan oravista. Nyt hän on valokuvannut Patagoniassa puuman, luonnossa, luultavasti ilman suurempia suojavarusteita. Aivan uskomatonta.

Tämä toinen nuori mies on keskittynyt maisemakuviin, joita on jopa Googlen takana verkossa.

Satumaista! Uskomattoman taitavaa. Jollain vaikeasti selitettävällä tavalla aivan uutta ja selvästi kuvaamataidetta, vaikka välineenä on käytetty kameraa. Hän näyttää suosivan kuvia, jotka on otettu lähes pimeässä.

Vaikka ensimmäinen ohjelma on vielä edessä, olen ainakin itse päättänyt istua katsomaan Avaraa luontoa, hakusanalla Patagonia.

Näkemäni vähän perusteella tämä Lagerstedt, jonka sukunimi muuten tuntuu viittaavan Lapualle, käyttää sinistä suvereenisti kuin Monet. Siitä mieleeni tuli tämä entisen suomalaisen maiseman punamulta ja ruotsalaisen rantamaiseman purkista otetun punainen.

Eilisissä kirjoituksessani päädyin vihreään. Jos joku haluaa todella harrastaa vihreää väriä, matkustakoon kiireesti Lontooseen. National Galleryyn on vapaa pääsy. Siellä toisessa tai kolmannessa kerroksessa on van Eyckin ”Arnulfinien avioliitto”, jossa nuoren, raskaana olevan morsiamen hameen vihreä sametti on jotain niin kaunista, että sitä katsellessa unohtaa hengittää.

Philip Ball on julkaissut kirjan väreistä, myös maalareiden käyttämistä (Bright Earth: The Invention of Colors). Ne keskiajan Neitsyt Maarian ja Jeesuksen sininen ja punainen eivät ole mitään yksinkertaisia tapauksia, ja tuo van Eyckin vihreä on sellainen sävy, että se ei toistu painokuvissa. Siksi ei ole muuta keinoa kuin saapastella paikan päälle katsomaan sitä.

Maailman kaunein punainen antaa viitteitä itsestään Googlen kuvahaulla ”Robert Campin”. Tämän Flémallen mestarin alttaritaulu on New Yorkissa Metropolitan-museossa. Maalaus on ilman muuta New Yorkin matkan arvoinen.

Se on outoa, että joitakin suurteoksia ei pidä suurin surminkaan katsoa, mutta toiset ovat sellaisia, että niiden näkemisestä tulee elämään suuri rikkaus.

Esimerkiksi Amsterdamissa on ihan vain mukavaa katsella Rembrandteja de Stedelijkessä ja ihmetellä, miten isoja ne itse asiassa ovat. Muun muassa Pariisissa on helppo nähdä, että Rubensit ovat luonnossa yhtä kamalia kuin kuvissa. Atria tai Helsingin Kauppiaat voisi käyttää niitä mainoksissaan, etenkin ylipainoisille osoitetuissa.

Hienoin museo ei ole museo vaan luostari. Firenzen P. Markuksen luostarissa joka kopissa on Fra Angelicon fresko.

Mutta van Gogh-taloa on syytä varoa. Se on jokseenkin hienoa arkkitehtuuria, eräänlainen torni. Lattia viettää alaspäin niin että ylhäältä aloitetaan, mutta alas päästyä käsittää, että kokemus oli liian kova ihmisen kestää. Katsojalta tukka irtoaa päästä suurina töyhtöinä ja hampaat tippuvat suusta. Niin monta van Goghia toinen toisensa jälkeen nähtyinä.

Järkievä ihminen, jolla en tarkoita itseäni, vetää lärvit pulputtamalla lääkkeeksi ison savipullollisen Bolson geneveriä.

Jos muistan oikein, se on niin pahaa ja siitä tulee niin kipeäksi, että sitten on muuta surtavaa kuin värien toistuminen ja hollantilainen (aikoinaan burgundilainen) maalaustaide.

Mutta van Eyckin katsominen ei ole vaarallista. Museosta tultuaan voi notkua Trafalgar Squarella ja miettiä kaiken katoavuutta.