Joutavan jäljiltä

Nyt sain lähtöpassit Tekijänoikeudellisen yhdistyksen hallituksesta. Hyvä ystäväni Jukka Liedes kirjoitti.

Erotimme sinut eilen. Toinen henkilö valittu tilallesi. Osanottomme.

Ei taaskaan onnistanut. Kun lähdin Lappeenrannan professuurista, ehdotin että saisin takavuosina muodissa olleen kultakellon – kultadublee olisi ollut oikein sopiva – varustettuna kaiverruksella ”Kiitokseksi 31.12.2011 johdosta.”

Tuona päivänä suljin yliopiston oven varovasti, sitä paiskomatta. Kysymys oli eläkkeelle siirtymisestä.

Tuokaan ajatus ei saanut kannatusta. Onneksi minulla on frakin taskussa rakas Mikki Hiiri -kelloni.

Sähköpostissa ystäväni valitteli, ettei ollut löytänyt puhelinnumeroani. Sitä hän ei kertonut, miksi hän ei ollut kysynyt sitä samaisella sähköpostilla. Olisi voinut toden totta olla hauska vaihtaa iloisia muistoja nuoruuden päiviltä. Olisin voinut vaikka kertoa, miten ministerin arvonimen saanutta kansliapäällikkö Jaakko Nummista jäi harmittamaan, että Ragnar Meinander tyhjensi piippunsa hänen pöydällään olleeseen tuhkakuppiin käydessään kertomassa, että hän lähtee eläkkeelle. Hän kertoi selvittäneensä, olisiko nuori Liedes hyvä mies Meinanderin seuraajaksi, ja tulleensa siihen oikeaksi osoittautuneeseen tulokseen, että kyllä on.

Minä vahvistin asian todeksi ja esitin omana lausuntonani, ettei sillä ole merkitystä, että solmio on välillä vinossa, kunhan solmu on kätevästi kääritty.

Sen katsoin tarkasti, peruuttiko Liedes hyvän joulun toivotuksensa. Näin ei ollut. Päinvastoin hän ilmaisi, ettei hänellä eikä siten yhdistyksen hallituksellakaan ollut liioin mitään onnellista uutta vuotta vastaan.

Tuo viimeksi mainittu on toivotuksena hiukan uskallettu, ottaen huomioon maailman tilan.

Viisikymmentä vuotta sitten, kun siis aloin askarrella tekijänoikeuden kanssa ja opiskelin Ruotsin lain esityöt, tämä oikeudenala muistutti kovasti posliinimaalausta – koreaa ja vaaratonta.

Suomessa ei ollut pantu merkille, että tekijänoikeus on sensuurin paha veli. T.M. Kivimäki sen kyllä tiesi toimittuaan sodan aikana Saksassa lähettiläänä. Goebbels oli alan mies ja hänen käskyllään uudelleen perustettu tekijänoikeustoimisto Gema oli huolehtimassa siitä, ettei tarpeetonta musiikkia levitetty. Suomessa Teosto oli perustettu suureen tarpeeseen kotoisista syistä.

Kuinka ollakaan, olin mukana setvimässä tilannetta, kun Solzhenitsyn kirjoitti salaa kaikenlaisia kirjoja ja Sveitsissä syntyi sekaannusta kansainvälisen tekijänoikeussopimuksen soveltuvuudesta.

Se ei ollut ainutlaatuista, että diktatuurimaissa salaa kirjoitettuja, usein käsin kirjoittamalla kopioituja tekstejä koetettiin kilvan muuttaa rahaksi lännessä. Neuvostoliitto ei kuulunut Bernin sopimukseen. Liittyminen mukaan ei muuttanut tilannetta, koska nimetyllä, puoluemiesten miehittämällä virastolla oli yksinään oikeus tehdä sopimuksia kirjallisten ja taiteellisten teosten julkaisemisesta.

Joskus tapasin näitä itäisiä kirjallisuusvirkamiehiä, kun heillä oli asiaa Suomeen. Sitä en tiedä, osasivatko he lukea, mutta kovia he olivat ostamaan farmarihousuja Stockmannilta.

Tekijänoikeuslain soveltamisen kannalta ruotsalainen mietintö oli todellakin keskeinen lähde. Lainvalmistelu tapahtui Pohjoismaiden yhteistyönä, ja sattuneesta syystä Suomesta oli mukana vain toisen luokan asiantuntijoita. Siksi suomenkieliset lain esityöt jäivät hyvin viitteellisiksi.

Tältäkin osin tilanne on muuttunut täysin. Haarmannin kirjojen ansiosta keskeisistä oikeudellisista kysymyksistä on kirjallisuutta, ja tekijänoikeusneuvoston ratkaisut selvittävät erinäisiä kysymyksiä.

Silti tuolta oikeudenalalta on pudonnut pohja. Tekijänoikeus on hyvin tärkeä osa hyvin suurta liiketoimintaa. Tarvittaessa kuljetetaan korvasta taluttaen julkisuuteen joku suosittu taiteilija, joka kertoo, että tekijät ovat ansainneet palkkansa eikä heidän laillisia oikeuksiaan saa polkea.

Tuosta asiasta ei kukaan ole eri mieltä.

Siitä taas ei yleensä mainita tässä yhteydessä, että tekijöiden ja heidän välittömien liikekumppaneidensa rahalliset suhteet ovat tätä nykyä muuttuneet ongelmallisiksi. Yleisö sitten aikanaan maksaa.

Eräät kaikkien tuntemat tekijäryhmät ovat kurjistuneet. Esimerkiksi vapaat kirjoittajat eli freelancet eivät useinkaan ole vapaita omasta tahdostaan. Kuukausipalkkaiset toimittajat vain on harvennettu vähiin. Julkaisijat tarjoavat toimittajille sopimuksia, joilla he hamuavat tekijänoikeudet mahdollisimman laajasti.

Toinen esimerkki on kääntäjät eli suomentajat. Tuo vaativa toimi oli kauan lähes tyydyttävästi maksettua. Kovasti ahkeroimalla saattoi päästä opettajan kuukausiansioille.

Palkkiot ovat romahtaneet.  Seuraukset näkyvät.

Valokuvaaminen on muuttunut ammattina hyvin vaikeaksi. Siinäkin on se ongelma, ettei sillä elä.

Tuo luettelo alkaa olla pitkä.

Sähköinen media on mullistaneet tilanteen pahasti. On erikoisen ilkeää, että lukuhaluisille ihmisille on tarjolla jopa blogikirjoituksia, joiden lukeminen ei maksa mitään, ja yhteydenpidon keinoja, kuten Facebook.

Ellei lukija muista taipumustani epäasiallisuuteen, sanon varmuuden vuoksi, että yhdistys teki ainoan oikean päätöksen. Ei yli-ikäisiä vastuunsa väistelijöitä ole syytä pitää hallituksissa. Jos olisin vastoin tapaani ollut kokouksessa, olisin äänestänyt erottamiseni puolesta ja ehdottanut, että Jukka Liedeksen vanhenemisaikaa jatkettaisiin 20 vuodella. Se on muotia nyt.