Lisää joustoa

Ajattelin ettei minun tarvitse puuttua kaiken maailman perustuslakikysymyksiin, koska asiasta on jo kirjoitettu kaikki tarpeellinen ja ylikin.

Ei vain ole.

Tosin yllättävän pätevä perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Lapintie huomautti, että toisin kuin perustuslakivaliokunta, perustuslakituomioistuin pääsisi ongelmiin kiinni vasta jälkikäteen eli liian myöhään.

Se on totta. Mutta luulen, että tarvittaisiin molemmat.

Jos Yhdysvalloissa käy ilmi, että joku on perustuslain asiantuntija, muuta lakimiehet kääntävät selkänsä. Siellä perustuslaki ja sen tulkinta ovat jo kauan sitten muuttuneet salatieteeksi niin ettei alan asiantuntijoita pidetä oikein normaaleina.

Suomessa perustuslakivaliokunta on toiminut yleisesti ottaen hyvin. Joskus sitä sureksii poliitikkojen huonoa mainetta. Äänestäjät eivät tiedä, miten hurjasti kansanedustajat paiskivat töitä valiokunnissa, ja ne työt ovat usein huomattavan vaivalloisia ja epäkiitollisia.

Ylimääräinen näkökohta oikeuskansleri Jonkan esiin nostamaan näkökohtaan on toisaalta se, että laintarkastuskunnan lakkauttaminen muutamia vuosikymmeniä sitten oli huonosti harkittu toimenpide. Tosin tuo elin ei käytännössä oikein toiminut, koska korkeimpien oikeuksien jäsenet, jotka palvelivat määräajan tuossa tehtävässä, suhtautuivat siihen yleensä tervetulleena lepotaukona.

Nykyisin on kuitenkin jäänyt vähälle vanha käytäntö kysyä neuvoa viisaammilta. Sen ymmärtää. Neuvoja voi olla vaikea saada, koska ainakin alan virkamies ajattelee syystä jääväävänsä itsensä, jos menee vastaamaan esimerkiksi juuri valtioneuvosto suunnasta tuleviin kysymyksiin.

Ennen oli suorastaan tavallista, että kun käsillä oli ongelmallinen asia, lain valmistelija otti vedokset povitaskuunsa ja näytti niitä Pörssiklubilla tutulle professorille ja kysyi, että mahtaakohan tämä mennä näin läpi.

Tuollainen tapa oli juuri lainvalmistelussa. Koskaan en ole kuullut, että hovioikeudenneuvos kysyisi korkeimman oikeuden suunnasta, että mitenkähän tällainen ja tällainen ongelma olisi hoidettavissa. Liioin korkeimman oikeuden suunnelta ei ähätellä, että te siellä alhaalla ratkaisitte asian päin seiniä, mutta onneksi me oikaisimme.

Osa asianajajista – esimerkiksi isäni – oli sitä mieltä, että puhelin on verraton oikeuslähde. Kun tuli tenkkapoo, soitettiin arvostetulle kollegalle ja kysyttiin neuvoa. Vastauskin yleensä saatiin. Luulen, että näitä kysymyksiä esitettiin mm. Rotarfy-klöubin kokouksissa, mutta aina kahden kesken, ääntä madaltaen.

Ajatelkaa nyt – olen itse ollut kuitenkin kuuloetäisyydellä, kun ongelman kuullut professori on sanonut tunnetulle ja kalliille asianajajalle: sinä olet väärässä.

Mikä ajan, vaivan ja kustannusten säästö!

Toisin kuin epäillään, asianajajista parhaat eivät ole uusien juttujen eivätkä lihavan laskutettavan tarpeessa. Heillä riittää työtä, ja rahaakin on. Kun he ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä, kyllä heitä harmittaa huomata liian myöhään, että ajettava asia on väärä eli vailla menestymisen mahdollisuuksia.

Nyt tuntuu hetkittäin siltä, että hallitsevat valtiosääntöoikeuden professorit ja ainakin yksi hallinto-oikeuden professori vetävät turhan tiukan rajan kollegiaalisessa kanssakäymisessään.

Sitä en usko, että he olisivat oppineet norkoilemaan lausuntopalkkiota. Valtionsääntöpuolella ei yleensä ole sellaista maksajia.

Suorastaan ihanteellinen oli tilanne, jossa professori oli professori, rouva oli korkeimman oikeuden jäsen ja poika vielä asianajaja.

Tässä ei ole ilkeilyä eikä ironiaa. Oli meitäkin, lähisukulaisia, sekä tuomareina että asianajajina ja vielä pitkä rivi serkkuja syyttäjinä ja poliiseina.

Suomessa tuomioistuinten toiminnan laillisuuden yksi lukko on juttujen jakaminen eri jaostoille. Siihen on lähes mahdoton vaikuttaa. Jos joku haluaisi saada juttunsa käsitellyksi ”hyväntahtoisessa” kokoonpanossa, se ei käytännössä onnistu.

Viimeksi eilen kysyin nuorehkolta henkilöltä, millaisia juttuja hän nyt istuu määräaikaisena käräjätuomarina, ja vastaus oli tuttu, millaisia milloinkin.

Jotkut harvat maallikot ihmettelevät tohtorinväitöksiä. He eivät tiedä, että väitöskirjan hyväksyminen edellyttää ennakolta toimitettua tiukkaa tarkastusta, ja lisäksi joku professori on ohjannut tutkimustyötä parhaansa mukaan.

Siksi on äärettömän harvinaista, että väitöstilaisuudessa tulisi esiin seikkoja, jotka oikeasti vaikuttaisivat tutkimuksen hyväksyttävyyteen.

Joskus väittelijä voi olla vähän lujilla, jos vastaväittäjäksi eli opponentiksi päätyy oman professorin vannoutunut vihamies. Paljon useammin fiksuj opponentti jättää väitöstilaisuutta varten hihaansa pari raflaavaa huomautusta, esimerkiksi tutkimuksesta puuttuvan lähdeteoksen, julistaakseen sen sitten kovalla äänellä kaiken kansan kuullen.

Siitä kaikki käsittävät, että vastaväittäjä on tehnyt työnsä ja väittelijä on vasta aloitteleva, vihreä vesa.

Mutta perustuslakiasioissa olisi kovin hyvä, jos ongelmat voitaisiin miettiä etukäteen perhepiirissä. Silloin tällöin ne kysymykset ovat oikeasti vaikeita ja tulkinnanvaraisia. Perustuslain puolella sellaisia ovat esimerkiksi kunnalliseen itsehallintoon liittyvät asiat.

Tapaan kuuluu paheksua ankarasti vähemmistöön jääviä tulkintoja. Se suotakoon. Mutta siinä on oltava kaikkien asiassa mielipiteen esittäneiden kanssa samaa mieltä, että perustuslain ja ihmisoikeussopimuksen sotkeminen on vakava asia. Tapasin ennen kertoa luennoilla, miten Saksan parhaat juristit liukuivat ennen sotia järjen valtakunnasta ja päätyivät mm. arvioimaan, että juutalainen syntyperä oli sellaista pahennusta herättävää käyttäytymistä, joka oikeutti vuokrasuhteen purkamiseen.