Jouluisuutta

Sääli etten pistele verkkoon pienten lasten kuvia. Toissa päivänä tuli pari hyvää. Jokin avoimuus ja aurinkoisuus menee varjostimen taakse, kun lapsi lähtee eskariin ja sitten kouluun. Tilalle tulee muuta. Voi olla, että kohta kymmenen vuotta täytettyään ihminen on kauneimmillaan.

Mutta siihen olen omalla kohdallani päätynyt, ettei verkkoon panna blogin eikä facebookin yhteydessä varsinkaan sukunimestä tunnistettavien muksujen kuvia.

Ja asiaan liittyen – kyllä tuo parempien kameroiden herkkyyden automatiikka on on oiva keksintö. Ei tunnu asialliselta läiskyttää salamavaloa ottaessaan muistoksi kuvan sohvalle sammuneesta kaksivuotiaasta. Vähän yli kymmenen tuhatta ISOa tuottaa kotikäyttöön ihan hyvän jäljen. Pimeän vuodenajan kunniaksi kokeilin kadulla, että sinänsä tavallinen kamera näyttää hyvin hämärässä enemmän kuin ihmisen silmä.

Katselin listaani jouluajan kirjoista. Kaksi lapsenlasta on lukiossa ja jatkamassa siitä eteenpäin. Kaksi muuta laulaa tänään jouluoratoriota kirkossa, ja minusta kun näyttää, etten välttämättä onnistu nytkään järjestämään itseäni paikalle.

Ellette tietäisi, kännykkäpelit ovat kiellettyjä Cantores Minoreksen harjoituksissakin.

Lukiopoikia ja heidän isiään ajatellen olin kahden vaiheilla. Kershaw – siis juuri se sama 1900-luvun historia, jonka suomennoksen hylkimisellä arvioin suomalaisten kustantajien osoittaneen ammattitaitonsa, siis sen puutteen – vai se toinen.

Päädyin siihen toiseen, Jarausch, Out of Ashes. Se on viime vuonna ilmestynyt Euroopan 1900-luvun historia.

Oman tulkintani mukaan Euroopan historia on ollut 1500-luvun alusta katkeamaton kertomus Saksan pyrkimyksestä kohota määräävään asemaan Euroopan mantereella ja sitten pysyä siinä. Näkökulma on juuri nyt erittäin ajankohtainen. Briteillä on kaksi ilmansuuntaa, ellei kolmea. Etelässä heillä on vain Ranska, josta he ovat nyt ottamassa avioeron. Saksalla kahden rintaman sota on ollut ongelma jo monta sataa vuotta.

Käydessäni palvelutalossa näen joskus, miten siellä luetaan asiakkaille ääneen päivän lehteä. Äitini lukee omansa; hän taitaa olla huushollissa ainoa, jolle tulee oma lehti.

Jos panisi pystyyn jonkinlaista yhteisöllisyyttä paikkakunnalla, voisi perustaa ikätovereille lukupiirin vaikka kirjastoon ja värvätä tästä pari naapuria apulaisiksi.  Luulen että olisi hyvin valistavaa ja yleissivistävää keskustella vaikka joka viikko Saksan lehtien pohjalla. Heillä on sillä kielellä ehkä kolme maailman parhaisiin kuuluvaa sanomalehteä ja ainakin kaksi erittäin varteenotettavaa aikakauslehteä.

Kun panee vaikka Economistin ja Spiegelin vierekkäin pöydälle, näkee heti, miten suuri ero aihevalinnoissa ja asiain käsittelyssä on. Maailmankieli englanti on muissakin asioissa kuin kaunokirjallisuudessa oman itsensä vanki.

Ainakin nuorelle lukijalle Wickhamin Medieval Europe olisi kooltaankin hyvä yhteenveto etenkin niistä asioista, joissa koko käsitys Euroopan keskiajasta on muuttunut. Vielä minun sukupolveni rimpuili kolmen suurvallan suunnattoman itsekeskeisten historiantulkintojen uhrina, ja seassa oli satuilua Suomen muinaisesta mahtavuudesta.

Kunnollinen laaja keskiajan historia olisi Penguin New History of Europe, mutta se kannattaisi saman tien lukea kokonaisuudessaan, ja on siinä kieltämättä niteitä aika monta.

David Abulafian The Human History of Mediterranean on se tässä blogissa kovasti mainostettu kirja, joka lopulta merkitsi selvää edistystä Braudelin jo puolen vuosisadan takaiseen Välimeri-kirjaan.

Joka sen hankkii ja lukee, ei aiheuta vahinkoa sielulleen eikä vammauta mieltään. Kirjoittaja on Cambridgen professori, kuten asiaan kuuluu, ja näitä uskomattomia sefardim-juutalaisia, joiden maailmaan monia liene tutustunut nobelisti Elias Canettin muistelmateoksesta.

Luultavasti historiassa ei ole osoitettavissa toista suppeaa ryhmää, jonka keskuudessa syvälliset tiedot taloudesta, kulttuurista ja historiasta olisivat yhtä yleisiä, kiitos myös tavallisesti hyvin laajan kielitaidon.

Edward O. Wilson on jaksanut uurastaa vielä yhden kirjan biologian perusteista, ’”The Meaning of Human Existence”. Olemassaolon arvoitus olisi hiukan nolostuttava nimi jonkun muun kirjoittamalla kirjalle; Wilson on juuri se tiedemies, johon etenkin tietotekniikasta pökertyneiden nuorten ja heidän keski-ikäisten fyysikko-sukulaistensa pitäisi tuntea. Erillisteoksia siitä ilmiöstä, että fysiikka, kemia ja biologia alkavat olla sama asia ja ”tietoisuus” sivuutettavissa oleva käsite, alkaa olla aivan kiitettävästi. Oma suosikkini on Andreas Wagnerin ”The Arrival of the Fittest”, jota on kuvailtu tässä blogissa aikaisemmin Olin aivan viehättynyt muun muassa ajatuksesta, että proteiinien monimutkaisuutta voidaan taltuttaa käsittelemällä niitä matemaattisesti kvanttimekaniikan tavoin n-ulottuvaisuudessa tai ehkä n -  1, siis esimerkiksi äärettömän monen ulottuvuuden avaruudessa.

Oikeastaan minusta on arvoituksellista, miksi matemaattiset ja kemialliset kaavat (ja esimerkiksi muodollisen logiikan merkit) ovat jotain niin kauheaa, että kirjoja oikein mainostetaan niiden puuttumisella.

Olisi hyödyllistä hankkia joku musiikin opettaja opettamaan aikuisille ja edistyneille korkeakoulumatematiikkaa.

Ei ole mitään syytä kuvitella, että pitäisi osata soittaa jokin kappale lukeakseen sen nuotteja. Teen sitä itse jatkuvasti, vaikka joudun välillä hiukan muistelemaan eräiden soittimien avaimia.

Ainakin jollekin tasolle matematiikkaa voi soittaa omassa päässään samalla tavoin kuin musiikkia. Se on ilo.