Eläkeläiset töihin

En tarkoita pakkoa enkä painostusta. Mutta työn – työpaikan, työssä käymisen – käsitesisältö on muuttunut vallankumouksellisesti. Se tarkoittaa, että myös eläkkeellä oleminen on nyt toista kuin vielä vuosikymmen sitten.

En ole kuullut että tieteellinen julkaisu kysyisi kirjoittajalta, onko tämä liian vanha, tai että lupaava tekninen keksintö ei menisi kaupan sen takia että keksijä on yli-ikäinen.

Taiteilijoiden lisäksi yrittäjät tapaavat myös Suomessa sanoa, ettei heidän hommissaan ole eläkeikää, yhtä vähän kuin palkallisia poissaolojakaan.

Alkujaan eläke oli vain valtion virkamiehille tarkoitettu järjestely. Ennen sotia rinnalle tuli kansaneläke, joka oli uutta, sosiaalista aikaa. Maassa oli aivan liikaa hädänalaisia, joiden hengissä pysymistä tuli tukea. Sitten 1960-luvulla tulivat työeläkkeet. Voimaantulo porrastettiin. Vanhemmille palkansaajilla niiden tarjoama tuki oli alkuun vähäpätöinen.

Nyt lievästi liioitellen puolet kansasta on kohta eläkkeellä enemmän tai vähemmän toimettomina, ja laskelmat viittaavat vahvasti siihen, että vaje pahenee.

Oman eläkeläisarvioni mukaan on suuri määrä töitä, joista tietyn ikärajan saavuttaneet on poistettava vaikka väkisin. Raskaampi ruumiillinen työ lakkaa sujumasta. Mielestäni suuren vastuun kantaminen toisista edellyttää sekin sellaista henkistä kuntoa, joka rapisee iän myötä. Olisin perin outoa, jos sairaalalääkäri olisi vanha, eikä sekään ajatus tunnu hyvältä, että opettaja olisi ikääntynyt. Oman kokemukseni perusteella arvioin, että yliopiston professorille 67 on hyvä eroamisikä. Tuomarinvirassa työskentelin itse jaostoilla, joilla oli mukana silloin osittain voimassa ollutta 70 ikävuotta kolkuttelevia jäseniä. Vastaan tuli tapauksia, joissa vanhuuden merkit olivat liian vahvat tehtävien pätevän hoidon kannalta.

Liian vanhaa pappia ei ole tullut vastaan liperit kaulassa. Osa papin tehtävistä tuntuu onnistuvan yli-ikäisiltä erikoisen hyvin. Piispan tehtävät ovat sitten asia erikseen.

Kun toisaalta hyvin korkeissa tehtävissä on oltu ilman eläkeikää, kuten nyt Englannin Elisabeth II, tekee mieli kysyä, olisiko Suomessa vallalla Kekkoskompleksi tässäkin asiassa? Oli se murheellinen tilanne ja monelle vaikea tunnustaa todeksi, että virassa olevalla valtionpäämiehellä alkoi pätkiä.

Olikohan tuo aika vanhusvallan ilmentymää? Tietoja on vähän ja vapaaehtoisia muistelijoita todella heikosti, mutta tiettävästi Brezhnev ja hänen seuraajansa Tshernenko ja Andropov kärsivät kaikki korkean iän ongelmista ja heidän mukanaan maa. Tavataan väittää, että kun nuori Gorbatshov tuli valtaan, se oli jo myöhäistä, siis Neuvostoliittoa ajatellen.

Puhe ”elämän ruuhkavuosista” on typerää ja loukkaavaa. Ihmiset valittavat, että heillä on perhe ja työtä. Lisäksi riesana näyttää olevan rauha ja hyvinvointi, ruumiillisten ja sielullisten tarpeiden tyydytys. On se vähän ihmeellinen syy valittaa.

Edelleen omiin tuntemuksiini tukeutuen sanon, etten enää jaksaisi tehdä virastotyötä viitenä päivänä viikossa, täysiä päiviä virka-aikana. Sitä vastoin työskentelen mielelläni seitsemän tuntia päivässä seitsemän päivää viikossa, jos hinnoista sovitaan. Ellei sovita, kauppoihin nyt siunatulla tavalla palanneet isokokoiset Barksin Aku Ankat houkuttelevat eläkeläiselämään. Outoa miten paljon riittävän iso formaatti ja siivollinen painojälki vaikuttavat. (Barksin Akut ovat verkossa, mutta ei niitä osaa ihastella sähköisessä muodossa, ja kun suomennoksetkin ovat selvästi parempia kuin alkuperäisteksti.)

Omarytmisyys on niin iso asia verrattuna pakkotahtisuuteen.

Väistyminen toisten tieltä on painava näkökohta. Ennen tunnettiin hyvin syytinki eli kiinteistöeläke. Vanha pariskunta luovutti talon ja tilukset jälkeläiselleen, ja hinta oli majoitus ja ylöspito. Ellei sopivaa paikkaa ollut, saatettiin rakentaa tähän tarkoitukseen tupanen, syytinkimökki.

Maakansalla oli viisautta. Vanhempien on hyvä pysytellä matkan päässä myös omista lapsistaan. Harva lapsi kestää, että mummu käy kolistelemassa kattilankansia hellalla sen näköisenä, että mahtavatko täällä olla nytkään asiat hallinnassa. Perinteisesti miesväen kesken nuori isäntä sanoi sanansa ja vanhan isännän kitinät olivat korkeintaan neuvoa antavia.

Isien arvot perustuvat hyvin laajasti ja syvältä lihastyöhön. Se joka oli väistynyt lihastyöstä sai myös suistaa suunsa.

Monissa kulttuureissa on ollut sellainen tapa, että vanhat hoidetaan kerralla, kopauttamalla pääkuori halki. Nykyhetken Suomessa tätä vaihtoehtoa ei ole otettu puheeksi. Välillä kuulee valitettavan, että vanhukset syövät ja sairastavat rahansa, joita seuraava sukupolvi olisi jo kovasti kärkkymässä. Tunne on ymmärrettävä. Sellaistakin väitetään, että rikoksen kohteeksi joutuminen uhkaa etenkin yksinäisiä vanhuksia erittäin ensisijaisesti aikamiespoikien suunnasta, näistä kuin joillakin on kalliit keinot päihdyttää itsensä.

Vanhassa yhteiskunnassa lapsia piti olla paljon ja heistä otettiin irti kaikki tai enemmän. Se oli kuin maanviljelyä. Lyhytnäköinenkin tietää, että kymmenvuotias on ennen pitkää viidentoista ja kykenee pian sen jälkeen ties mihin.

Pitkänäköisyys havaitsee jatkuvuuden. Raamatun lähimmäisenrakkauden sääntö on todella sääntö, ei ohje eikä toivomus.

Sen minkä tekee heikommille ja vanhoille, sen tekee tietämättään itselleen. Vanhoissa on maan tulavaisuus! (Lapsissa ja nuorissa on maan nykyisyys.) Viisas kirjailija sanoi, ettei ihminen aikuistu ennen kuin on pettynyt itseensä sydämensä pohjasta ainakin kolme kertaa. Se on totta. Mutta ei ihminen liioin eheydy edes välttäväksi aikuiseksi ennen kuin on selvittänyt asiansa edellisen sukupolven kanssa. Joka luulee, että asia on selvä, kun vanha on kuopattu. Ei se ole. Keskeneräiset asiat jäävät, ja ehkä siksi rauha tuottaa vielä enemmän murtuneita mieliä kuin sota. Katsokaapa nyt maailman johtajia. Kokonaiset valtakunnat infantiilien hallussa!