Kääntymykseni

Kuva: IMSLP org

Scott Moncrieff, joka kuoli 1930 syöpään nuorena, on aina hyvä esimerkki, jos joutuu selittämään, onko kääntäminen taidetta. Yleensä se ei ole sitä, vaan jonkinlaista uudelleen koodaamista toivottoman kankeassa ja karsitussa muodossa.

Englantilaiset ja amerikkalaiset kirjallisuuslehdet ovat saaneet paljon hupia pohdiskellessaan, mikä Marcel Proustin suurromaanin käännöksistä heidän kielelleen on paras. Etenkin erilaiset täintappajat ovat viettäneet vuosikymmeniä juhlia.

Asiassa ei ole kuitenkaan mitään miettimistä. Lahjakas herra Moncrieff oli paras ja hänen Proustinsa (Remembrance of Things Past) on käännöstaiteen huippuja.

Kiitos australialaisten, jotka ovat pitäneet puoliaan amerikkalaisten harjoittamaa tekijänoikeusterroria vastaan ja käsittelevät sotaa edeltäneitä teoksia oikeudellisesti vapaina, englanninnos löytyy vaivattomasti verkosta ja vielä tyylikkäästi toteutettuna. Asialla on ollut Adelaiden yliopisto.

Tämän asian tuominen esiin blogissa tuli mieleen, kun olin alkanut lukea Haruki Murakamin ja Seiji Ozawan kirjaa musiikista, etenkin Beethovenin ja Brahmsin kuuntelemisesta levyltä.

Tuota kirjaa lukiessa tunnen lievää häpeää, koska olen itse käynyt lukuisia saman tyyppisiä keskusteluja muun muassa Matti Suurpään ja Martti Anhavan kanssa. Murakami ja Ozawa todella tietävät mistä puhuvat. Varmaan pian Nobelin saavan Murakamin levykirjasto osoittautuu valtavaksi.

Jos puhuisin viimassa ja pakkasessa suomalaisten ystävieni kanssa, kuittaisin varmaan Moncrieffin ihmeellisen ominaisuuden sanalla ”kadenssi”. Romaanista puhuttaessa se ei tarkoita mitään eikä musiikissakaan paljon. Yritys on ilmaista, että kaikkein paras kääntäjä löytää sellaisen kielen rytmin, äänenkorkeuden, tempon ja agogiikan, että tulos tuottaa syvää iloa.

Kirjallisuuden kääntämisessä kaikkein vaikein asia on se, johon kapellimestari Ozawa viittaa jännittävästi Karajanin yhteydessä, vastakohtana Bernstein – fraseeraaminen.

Musiikki ja kirjallisuus rakentuvat lyhyistä, pitkistä ja hyvin pitkistä frsaaseista eli jaksoista, joilla on selkeä sisäinen yhteys. Alkeisesimerkki: parhaat kuorot laulavat ”Siunaa ja varjele meitä , Korkein - - - kädelläs”. Ihan hieno laulu murenee käsiin, jos laulajat luulevat, että joka rivin lopussa hengitetään. Jos taloa katsoessa huomio kiintyy seinähirsiin, jokin on vialla.

Musiikissa, siis esimerkiksi sinfonioissa ja konsertoissa, on sama rakenneperiaate kuin romaaneissa. Myös keskellä alku ja loppu soivat mielessä. Myös sävellajin vaihdoksen jälkeen edellinen ja tuleva sävellaji soivat.

Joku voisi sanoa, että tuo nyt on mahdotonta. Ei se ole. Mahtavatko ne urheilijat, jotka ovat opetelleet mielikuvaharjoitteluja, muistaa ajaa suurpujottelua tai rallireittiä myös takaperin, lopusta alkuun? Se voi olla vielä antoisampaa kuin hidastukset.

Ellen oikein saa selvää jostain Beethovenin kohdasta, tutkin partituuria takaperin. Bachin nuottikuvaa voi katsella myös ylösalaisin tai peilikuvana.

Kun joutavanpäiväinen jatkuvuus eli soljuvuus on rikottu, sitä saattaa huomata, mitä tässä on oikeastaan tehty. Helppo esimerkki: miksi Jouluyö, juhlayö lauletaan yleensä väärin? Siitä on runsaasti nuottejakin, joissa laulusta on tehty valssi. Se kuitenkin on kirjoitettu tahtilajiin 6/8 mutta lauletaan usein valssina ¾. Kuten kuvastakin näkee, suomennoksen ’jou-lu’ ja ’yö’ ovat yhtä pitkiä. Näin siihen tulee pimeyttä ja aivan keskiaikaista mysteerin tunnetta.

Moncrieff käytti uuden elämäkertateoksen mukaan kääntäessään hanakasti korvaansa. Hän halusi kuulla Proustin lauseet luettuina, ja lukijan piti olla ranskalainen ja älykäs. Hän käänsi pätkinä, korvakuulolta. Ehkä se on yksi syy hänen kielensä soivuuteen.

Toinen syy voi olla tuohon aikaan vielä harrastettu runomittojen opiskelu. Koulupoikana ja opiskelijana hän oli yksi niistä, joka pystyi kääntämään mitallista runoa latinasta kreikaksi. Kaveri pani paremmaksi kääntämällä Shakespearea Aristofaneen tapaan. Kuulostaa kuulemma mukavalta. En ole itse paneutunut asiaan.

Voi olla, että britit haaskasivat opetuksessa aikaa ja lahjakkuuksia kuolleiden kielten pänttäämiseen. Toisaalta säpsähdyttävän monella maailman tason fyysikolla ja insinöörillä – ja tietenkin kemistillä – oli tuo verraton klassinen koulutus. Heillä se ei ollut hidastanut paneutumista muitten merkkien ja merkitysten maailmoihin.

Olen joskus kysynyt varovasti, eikö pitkän latinan voisi ottaa pakolliseksi peruskouluun, mutta tähän mennessä kukaan ei ole vastannut sävyisään kysymykseeni, vaikka olisin halukas suosittelemaan Vergiliuksen sijasta ulkoa opeteltavaksi jotain parempaa runoilijaa, kuten Horatiusta.

Moncrieff, joka oli tuon aikakauden oloissa sangen hankalasti harras homoseksualisti – Oscar Wilden oikeusjutusta ei ollut kovin pitkä aika – osoitti suurta monipuolisuutta.

Siinä ei ole ihmettelemistä, että hän kääntyi katolilaiseksi ja oli muun muassa C.K. Chestertonin kaveri. Lisäksi hän oli sekä alaisten että esimiesten todistuksen mukaan aivan mielettömän hyvä komppanianpäällikkö ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla ja uskoi kaikesta päättäen syvästi ritarillisuuden arvoin. Hän luki niihin myös tunnollisen huolehtimisen alaisista ja säännön, että pahimpiakaan olosuhteita ei valiteta eikä voihkita.

Sodan päätyttyä hän elätti yli kymmentä sukulaislastaan kääntämällä. Stendhal oli hänestä niin ”helppoa”, että sillä suorastaan tienasi.

Lisäansioita hän hankki toimimalla Hänen Majesteettinsa vakoilijana, etenkin Lähi-Idässä. Tehtävät lienevät olleet suhteellisen vaatimattomia, mutta ympäristö innostava.