Niinistö presidentiksi

Vasemmistoliitonkin pitäisi etsiä jostain joku Niinistö. Olisi hienoa, jos kaikki ehdokkaat olisivat presidentinvaaleissa saman nimisiä, paitsi Vanhanen.

Yritin tehdä mielessäni luetteloa poliitikoista, jotka on nimitetty tuomareiksi, ja tuomareista, joille on uskottu poliittinen tehtävä. Sauli Niinistöä kauempaa ei tarvinnut hakea, vaikka perustapaus olisi tietysti Svinhufvud, kihlakunnantuomari ja hovioikeudenasessori.

Käytettävissäni ei ole Niinistön ansioluetteloa. Julkisten tietojen mukaan hänet nimitettiin hovioikeudenneuvokseksi 1994. Arvaan että hän on ottanut virkaeron jossain vaiheessa. Poliitikkona toimiessaan ja menestyessään hän oli Turun hovioikeuden esittelijä, hovioikeudenviskaali. Arvaan uudestaan, että sekin oli pakastevirka.

Muutaman kerran olen päässyt kysymään hänestä ja Nikulan Paavosta, joka myös oli hovioikeudenneuvos ennen kuin rupesi kansanedustajaksi ja oikeuskansleriksi. Niinistön toimista hovioikeudessa ja asianajotehtävissä ei kuulemma ole mitään pahaa sanottavaa. Nikulan kanssa olin hetken jopa samaan aikaan korkeimman oikeuden esittelijänä. Hän oli siinä tehtävässä erittäin hyvä. Kuulisin mielelläni, miksi hän kiersi neuvokseksi Helsinkiin Kouvolan kautta.

Poliitikkoja on kahta lajia. Toinen laji kasvaa ja kehittyy tehtäviensä mukana. Muistikuvissani Sauli Niinistö ei ollut ykkösketjun kansanedustaja alkuvuosinaan. Voi olla että muistan väärin. Se oli K.J. Ståhlberg, jonka nimen kohdalle lyseon matrikkeliin kirjoitettiin latinaksi ”koulumme ylpeys ja toivo”. Ja taas se oli Risto Ryti, joka sai ensin koulun opettajat ja sitten yliopiston professorit hengästymään tolkuttoman hyvällä osaamisellaan. Huikein murskaavalla lahjakkuudella yhteiskunnassa noussut presidenttimme oli kuitenkin Paasikivi, ajoittain tätinsä rihkamakaupan takahuoneesta käsin Hämeenlinnan koulua käynyt lahjakkuus, joka istutettiin valtiokonttorin johtajaksi vähän yli 30-vuotiaana tohtorina.

Ei muuten nuoresta Tarja Halosestakaan olisi arvannut, että siinä on tuleva tasavallan presidentti. Nuoresta Erkki Tuomiojasta näki, että siinä on tuleva ministeri, vaikka oman puolueen johto taisi olla pitkään ja jyrkästi toista mieltä.

Eräänä päivänä kaupasta osti karkkia tuikean asiallinen taapero, josta näki heti, että siinä on poliisi pienenä. Koetin kurkistaa, olisiko rattaissa työnnettävä nuorempi sisar poliisivauva. Jäin vähän kahden vaiheille.

Kun olin oppinut lukemaan ilman aikojani, karkasin kotoa ja lähdin yksin tein Helsinkiin lukemaan lakia. Äitini kertoo mielellään, että minut tavoitettiin rautatieasemalta isoisän lierihattu päässä. Varmaan toisen luokan junansuorittaja oli soittanut ilmiannon.

Kankaan Päkä oli oppinut ajamaan polkupyörällä reippaasti ennen kouluikää. Kuulemma ilmiötä oli silloin 30-luvulla siunailtu ja ihmetelty, että mikä siitä pojasta tulee. Tuli fiksu mies, ja monitaitoinen, tiedän. Haaviston Jukka oli niin närväpäinen ja musikaalinen, että soitti vaikka hellankoukkua.

Minun epäonnistunutta yritystäni päästä tiedekuntaan ei ole enää muistamassa muita kuin äitini. Kukaan ei koskaan tullut kysymään, mikä siitä pojasta sitten tuli, ei edes Takamaan Ville, joka yleensä oli tilanteen kuin tilanteen tasalla.

Olen sureksinut, ettei minusta ole juomaseuraksi enkä ole päässyt piehtaroimaan julkisesti itsesäälissä. Herraapa poijasta meinattiin – ja herran oli vaatteet yllä…

Pohjalaislauluissa tuo teema on kovin yleinen. Voi voi voi, sano mammani, kun se potkaisi lullun (kehdon) laitaa. Minkähänlainen maailman koijari sustakin tulla taitaa?

Joulukirjahankkeissa sattui silmään amerikkalainen menestyskirja, jossa Appalakkien köyhimmiltä kolkilta oleva kirjoittaja, sittemmin Yalen koulima juristi, kertaa karmeita kasvuvuosiaan ja selvittelee amerikkalaisen valkoisen köyhän kansan katkeroitumista luultavasti antaen myös ymmärtää, että syrjäytyminen periytyy.

Se tuo mieleen kysymyksen, miksi syrjäytyminen on Suomessa kuitenkin kesympää, vaikka ilmiö on todellinen ja huolestuttava.

Se oli toinen kirja, englanninkielinen selvitys siitä, miksi Suomessa pärjätään niin hyvin koulussa.

Ilahduin huomatessani, että kirjoittaja oli oikein matkustanut tänne ja kierrellyt kouluissa viikkokausia. Hänen keskeinen havaintonsa on täällä kaikkien ammattilaisten tiedossa mutta se mainitaan keskustelussa kovin harvoin.

Opettajan työ on arvostettu. Hakijoita on joka vuosi moninkertainen määrä siihen verrattuna, paljonko voidaan ottaa koulutettavaksi.

Opettajien koulutus on kansainvälisestikin arvioiden erittäin hyvä. Sama muuten koskee pienten lasten opetusta.

Muuan romaani (Linnea Alho, Todistaja), toi mieleeni vanhan Rauman seminaarin, jonka tiedän hyvin. Romaani tosin sivuaa sadan vuoden takaisia asioita. Mutta koulutus oli jo silloin hyvä.

Vanhat kansankoulun opettajat tekivät perustyön, ja seminaarien merkitys maakunnille oli erittäin suuri.

Koulutuksesta ollaan sinänsä yhtä mieltä, mutta panostamisesta ei. Huippututkimus on hieno asia, mutta vielä hienompaa on huippuopetus. Professorit ovat pinteessä, kun olisi jaettava aika näiden kahden ja vielä hallinnon kesken.

Peruskoulussa opitaan oppimista. Se on Suomessa vahvuus, ja sen takia otan nykyisen tasavallan presidentin esimerkiksi; vastaako se tarkoin tosiasioista, sitä en siis tiedä. Mutta on hienoa, että ihmiset asettumisen ja lysähtämisen sijasta kykenevät ottamaan jatkuvasti vastaan uusia virikkeitä ja toimimaan pitkäjänteisesti. Tämä presidentti-esimerkki osoittaa, että jopa perustuslaki on pelkkä kehys. Miten kehykset täytetään, se on se kysymys.