Valtioneuvoston kanslia

Kuvan lehdessä (18.11.2916) on laaja juttu valtioneuvosto kanslian tilapäisenä ja väliaikaisena valokuvaajana toimineesta Sakari Piiposta, joka sai mainion idean ja syyn etsiä uutta työpaikkaa.

Tiedotustilaisuuksissa hän innostui ottamaan ministereistä detaljikuvia, joista saa tämän kirjoituksen kansikuvaksi lainatusta käsityksen. Ilmeitä, yksityiskohtia.

Ihastuin ikihyväksi kuvaan ministeri Rehulan kengästä. Nauha on umpisolmussa.  Ainakaan Kuvalehdessä ei ole julkaistu loukkaavia kuvia. Jokainen kuvia ottanut tietää, että esimerkiksi syödessään ihminen on vajaamielisen näköinen. Tilannekuvista menee osa roskakoriin.

Valokuvaaja Piippo näyttää käyttäneen tavallista nykytekniikkaa. Objektiivi näyttäisi olevan Nikonin 28 – 200 mm tai Canonin vastaava. Minulla on se halvempi versio ja käytän sitä etenkin ikätoverieni potretteihin. Tulos on useimmiten ilmeikäs. Naiset joskus pahastuvat siitä, että rypyt näkyvät. Useimmat miehet ovat sitä mieltä, ettei tässä olla enää kauneuskilpailuihin menossa.

Valtioneuvoston kansliassa tarvittaisiin mediajuristia. Mielellään voisi myös erottaa osastopäällikkö Mantilan ja ehkä valtiosihteeri Timo Laatusen voisi samalla siirtää pois sisätöistä.

Juttuun kuvatussa kirjeessä todetaan, että Piipon palvelussuhde päättyi maaliskuussa. ”…kanslia kieltää tällä kirjeellä ja yllä mainitulla perusteella julkaisemasta virkasuhteesi aikana kuvaamiasi valokuvia missään muodossa tai millään viestintävälineellä. Internetissä tai muualla jo julkaistut, tässä tarkoitetut valokuvat valtioneuvosto pyytää poistamaan välittömästi.”

Saatiin vuoden sensuuritapaus!

Jutussa kerrotaan tapahtumien vaiheet. Laskin valtioneuvoston kanslian kannanotoista 11 pahaa oikeudellista virhettä, joista kolme oli vakavia, siis perustuslaillista tasoa.

Ettei valtioneuvoston kanslia tiedä tätä eikä osaa hallita tilanteita, se ei valitettavasti ole uutinen. Se etteivät he kysy neuvoa itseään viisaammilta, on masentava uutinen. Se etteivät he osaa varoa valokuvaajia, osoittaa kokemattomuutta. Ainakin viimeksi kuluneet 50 vuotta alalla on ollut aika runsaasti vihaisia ihmisiä. Menettely tässä asiassa on yhtä tyhmää kuin aktiivisen ammattitoimittajan lyttäämisyritys.

Pitäisi tietää, että siinä jää toiseksi.

Asia ei ole maailmaa kaatava, mutta hykerryttävä. Toissapäiväinen Kansalliskirjaston sananvapautta koskeva avaus, jota kuvailin, ja jossa muuten oikaisunsa mukaan se oli Olli Alho, joka otti aiheellisesti esiin Alpo Rusin tapauksen, ikään kuin viritti mielet.

Siten on huvittavaa, että valtioneuvosto osoittaa asiakirjoin takapajuisen, ahdasmielisen ja typerän asenteensa sananvapausasioihin.

Säästääkseni asianomaisilta lakimiesmatrikkelin etsimisen vaivan, olin siis juuri näiden asioiden professori ja sitä ennen pitkään tuomarina ratkaisemassa kysymyksiä, saako tällaista tai tuollaista painaa lehtiin tai kirjoihin.

Työ- tai palvelusuhteessa olleen ihmisen epämääräinen velvollisuus olla tekemättä hallaa palkanmaksajalleen, ns. lojaliteettivelvollisuus, esimerkiksi katkeaa samalla hetkellä kuin palkanmaksu. On poikkeuksia, mutta ne ovat järkeenkäyviä.

Valtioneuvosto itse asuu lasitalossa, vaikkei sitä torilta katsoessa huomaa. Poliitikkojen ja virkamiesten siirtyminen yksityiselle puolelle kilpailijan leiriin on ongelma. Sitä on mietitty aika usein. Tietysti elinkeinoelämä on kiinnostunut esimerkiksi ministeriön virkamiehistä, jotka tuntevat julkisen sektorin kilpailuttamiskäytännöt. Tietysti erityinen vaitiolovelvollisuus säilyy niin ettei esimerkiksi eläkkeelle siirtynyt poliisijohtaja (tyyppiä Paatero) saa edes omaa erinomaisuuttaa kehuakseen paljastaa poliisitoiminnan rikollisille hyödyllisiä yksityiskohtia, eikä upseeri selittää, miten hyvä Suomen ja Ruotsin signaalitiedostelu itse asiassa on.

Olen valmis ehdottamaan voimatoimia valokuvaajaa vastaan eräissä tilanteissa. Palkkaan itsekin ammattilaisen valokuvaamaan häitä ja merkkipäiviä. Yritän muistaa varmistaa, että saan kuvat nähdäkseni, saan ostaa julkaisuoikeuden osoittamiini kuviin – itse nyt käyttämäni naamakuvani on valokuvaajan ottama – ja sitten vielä, että valokuvaaja hävittää loput.

Viimeksi mainittu on käytännössä valokuvaajallekin järkevää, koska nykytekniikalla kymmentä käyttökelpoista kuvaa kohti tulee helposti tuhat huonompaa. Itsekin poistan kokonaan väärin rajaamani kuvat mutta en sellaisia, joissa joku ihminen on ”epäedullisen näköinen”, koska myös niillä on mielestäni dokumenttiarvoa.

Klassinen oikeudellinen raja ei ole epäedullinen näkökulma, esimerkiksi siis ministerin kuva roistomaisen näköisenä, vaan kunniaa loukkaava kuva – ministeri kusella porttikäytävässä. Ministerin ei pidä kuseskella mihin sattuu, mutta sinänsä normaaleja toimituksia ei pidä julkistaa kuvin. Jos syyhyttää, on pakko raapia takapuoltaan, ja yleensä sen yrittää tehdä vaivihkaa. Lehtikuva aiheesta ”ministeri raapii persettään” tai kaivaa nenäänsä on loukkaava.

Sitä vastoin ”ministeri räkäkännissä Ruotsin laivalla” alkaa olla sallittu, koska julkista tehtävää hoitavan ihmisen on oletettava pysyttelevän järjen rajoissa ja mm. vetävän lärvit hytissä uteliaiden näkemättä.

Kuvalehden valokuvat tuovat heti mieleen perinteisesti sallitut pilapiirrokset. Tunnistettavan henkilön esittäminen naurettavan näköisenä on sallittua ja kuuluu sananvapauteen.

Valtioneuvoston kanslia näyttää vedonneen kieltonsa tueksi myös sivutoimiluvan puuttumiseen ja työnantajan kameran käyttämiseen. Voi ressukoita.

Onnittelen valokuvaaja Piippoa hienoista kuvista. Itse en pitänyt niitä loukkaavina vaan inhimillisinä. Hyvän maun kannalta arveluttava menettely ei ole sama asia kuin kielletty menettely. Sananvapaus suojaa myös huonoa makua.

Ehdotan että Kansalliskirjasto lisää Markku Mantilan kirjeen verkkoteokseensa sananvapudesta.