Tekijänoikeus työsuhteessa

Keskustelen sävyisistä ja sävyttömistä kommenteista. Yksi kommentoija sai minut sanattomaksi kysymällä, kuinka suuren osan jutuistani olen voittanut. Mitä hän mahtaa tarkoittaa? En ole ajanut asiaa tuomioistuimessa tai viranomaisissa ainakaan 40 vuoteen. Asianajajilla on tapa puhua jutun voittamisesta. Esittelijän tai tuomarin – tässä tapauksessa minun – puheena ollessa en keksi, mitä kysytään. Voittaako tuomari joskus jutun? Kuulostaa samalta kuin jos erotuomari saisi ottelupisteitä tai mitalin.

Jos kommentoija on ollut juovuksissa tai mielenhäiriön vallassa, sanon varmuuden vuoksi omasta puolestani, että ei ole valittamista, ja varoitan lukijaa tähtijuristeista ja sellaisista, jotka kuulemma usein voittavat juttunsa. Median tähtiasianajajaksi nimeämät eivät sitä useimmiten ole. Juttuja voittavat henkilö on usein hyvä välttämään vaikeita ja epäselviä asioita.

Tekijänoikeudesta työsuhteessa on hämäävän helpolta kuulostava sääntö: oikeus siirtyy työnantajalle työsuhteen tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa, vaikka nimenomaista sopimusta ei olisi.

Asiasta kirjoitettiin aikoinaan todella paljon. Saksalainen ”Zweckübertragungstheorie” jäi käyttöön. Sana näyttää hienolta mutta tarkoittaa vain tarkoitusta ja luovutusta-

Sana ”siirtyy” on ansa. Sääntö ei nimittäin kerro, siirtyykö oikeus pysyvästi ja lopullisesti eli mitä tapahtuu työsuhteen päätyttyä. Lisäksi oikeuden siirto ja oikeuden luovutus ovat tekijänoikeudessa eri asioita. Tekijänoikeus siirtyy esimerkiksi perintönä mutta luovutetaan esimerkiksi kustantajalle määräajaksi ja nimettyyn tarkoitukseen. Samaan aikaan saman teoksen toinen oikeus voidaan luovuttaa teatterille ja kolmas televisiossa. Ruotsin kielessä on näppärät sanat ”överlåta” ja ”upplåta”.

Joskus aiheuttaa ongelmia julkistamaton teos. Sitä ei voi ulosmitata eikä se kuulu tekijän konkurssipesään. Tekijää tai hänen siirronsaajaansa ei näet voi pakottaa vasten tahtoaan julkistamaan teosta. Avioeroon ajautuneen taiteilijan studion lattialla olevat kankaat eivät kuulu ositettavan omaisuuteen.

Knoppi, sen myönnän, mutta tule jatkuvasti vastaan. Tavallisin tilanne on jäämistöstä löytyvä julkaisematon käsikirjoitus. Saako julkaista? Jos saa, tarvitaanko kaikkien perillisten suostumus?

Tämä knoppi on pelottavan vaikea asia nyt, kun kysymys digitaalisesta jäämistöstä on täyttä totta ja jo osoittautunut monin kohdin erittäin vaikeaksi. Minulla ja aikanaan perillisilläni ei esimerkiksi ole oikeutta julkaista saamiani sähköpostiviestejä, koska ne ovat yleensä teoksia ja tekijänoikeus niihin on lähettäjällä, ei saajalla.

Poliisi ei ole vielä huomannut tätä ongelmaa takavarikoidessaan tietokoneita. Pakkotoimi kohdistuu sähköpostin osalta sivullisiin. Jos tuomioistuin panee tämän merkille, toivottavasti se ummistaa silmänsä Nukkuva tuomari on hyvä tuomari (joskus). Oikeuden jumalatar kuvataan side silmillä. Side on sitä varten, ettei katsoja huomaisi, että jumalatar nukkuu.

Sana ”työsuhde” on toinen ansa. Yliopisto ei saa minkäänlaista tekijänoikeutta romaaniin, jonka vahtimestari on kirjoittanut työajallaan valtion kynällä. Romaanien kirjoittaminen ei kuulu vahtimestarin työtehtäviin.  Ja työsuhde ei ole sama asia kuin työsopimus.

Virkamies joka laatii kirjelmän tai muistion virkatehtävänään luovuttaa melkein kaikki oikeutensa siihen virastolleen, oli näin sovittu tai ei. Jos hän itse asian menetettyä ajankohtaisuutensa haluaa ottaa jaksoja omasta vanhasta tekstistään opinnäytetyöhönsä, hän ei tarvitse siihen työnantajan lupaa, koska väitöskirjat ja vastaavat eivät kuulu viranomaisen toiminta-alaan.

Esimerkki ei ole keinotekoinen, vaan tärkeä. Nykyisin mediatalojen huonommat juristit ja jopa jotkut kustantajat yrittävät ottaa kirjoittajilta, piirtäjiltä ja kuvaajilta ”kaikki oikeudet”. Kaikki ei ole kaikki. Ne oikeudet, jotka eivät olleet luovutuksen tapahtuessa käytössä eivätkä näköpiirissä, eivät siirry. Freelance, joka on kirjoittanut lehteen, saa myydä saman tekstin radiossa ääneen luettavaksi tai televisio-ohjelman pohjaksi, ellei lehti harjoita tällaista toimintaa.

Lehdet ovat itse eri mieltä. Ne pyrkivät kasvattamaan ”backilistiä” eli oikeuksien varastoa. Käykääpä pyytämässä sanomalehdeltä lupaa julkaista vanha lehtijuttu uudessa antologiassa. Vastaus on aika varmasti: oikeudet eivät ole meillä. Kuitenkin ennen nykyistä tekijänoikeuslakia arvioitiin yleisesti, että aivan kaikki oikeudet siirtyvät ikipäiviksi maksajalle eli työnantajalle. Jouduin tämän asian kanssa tekemisiin kauan sitten, kun mietittiin Rudolf Koivun ja uiden ennen sotia tekemiä kirjan kansikuvia. Asia on edelleen selvittämättä.

Moraaliset oikeudet eivät koskaan siirry. Jos viraston julkaisuun painetaan: ”Asiantuntija Erastothenes A. on kirjoittanut…” ja sitten tulee jonkun toisen tyhmästi muuttelemaa tekstiä, nimetyn tekijän oikeuksia on loukattu.

Juuri tämän, otsikon aiheen takia, jätin 1979 kesken valmistumassa olleen perinteisen oikeustieteellisen väitöskirjan. Teksti on tallella todistamassa, että arvioni osui oikeaan. Tuo kysymys ei ole mitään hienoa tiedettä, vaan käytäntöä, jossa normien tulkinnan määrää mukana olevien järjestöjen neuvotteluvoima. Kysymys ei ole viime kädessä oikeudellinen. Viime kädessä oikeudellisia kysymyksiä on kaiken kaikkiaan sangen vähän. Ajan kulutusta kestäneitä juridisia tutkimuksia on vielä vähemmän.

Valtioneuvoston kanslian tapausta ehkä selvittää keksitty esimerkki: kansliasta palkkaa saava valokuvaaja onnistuu työaikanaan työtehtävissä liikkuessaan saamaan Kaivopuistossa todella hienon kuvan perhosesta ja saa palkinnon Vuoden luontokuvasta. Tämä ei liity virkatehtäviin. Oli sovittu tai ei, kunnia ja mahdollinen palkkio kuuluvat kuvaajalle. Minun silmissäni Kuvalehden poliitikkokuvat eivät olleet pressikuvia, vaan valokuvataidetta. Näkökulma oli uusi ja tuore ja toteutus taitava.

Siitä voi keskustella, oliko tuo nyt sopivaa virkamiehelle – mutta kuvat julkaistiin virkasuhteen päätyttyä. Ei kai kanslia katso, että kaikki valtion muistikortilla oleva olisi luovutettava kanslialle, myös kuvat esimerkiksi isoäidin hautajaisista?