Sananvapauden tiellä

Ainakaan Kansalliskirjasto (Helsingin yliopiston kirjasto) ei ole tukkeena sananvapauden tiellä.

Verkkosivusto avattiin eilen – sananvapauteen.fi

Otsikossa väitetään:

”Tiellä sananvapauteen on suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja vuosilta 1917 – 2017. Ainutlaatuinen verkkoteos avaa itsenäisen Suomen sananvapaushistoriaa tavalla, jota ei ole nähty missään aikaisemmin.

Kekkonen, Jumala ja seksi ovat suomalaisen sananvapauden koetinkivet
Teoksen aikajanalla on yli 850 artikkelia, joita taustoittavat suomalainen sanomalehdistö, Kansalliskirjaston kokoelmat ja yli 30 haastateltua merkkihenkilöä kuten Jörn Donner, Erkki Tuomioja, Tapani Ruokanen, Erkki Liikanen, Olli Alho, Hanna Nikkanen ja Sirpa Kähkönen.

Teos kertoo, miksi Suomi on verkkoaikana maailman sananvapauden huippumaa. Saavutus ei ole sattuma, vaan määrätietoisen lainsäädännön, rohkeiden tekijöiden ja keskustelun tulos.

”Sananvapaudelle ei ole standardia. Siksi se määritellään joka päivä uudestaan”, toteaa hankkeen vetäjä professori Kai Ekholm.”

Me merkkihenkilöt istuimme sitten etupenkissä, M.A. Numminen, Pekka Gronow ja minä. Käytävän toisella puolella oli Olli Alho. Kai Linnilää en huomannut. Sitä vastoin tuttuja journalisteja oli vaikka kuinka, Jyrki Koulumies, Janne Virkkunen. Miellyin Ekholmin odotetust8i hyvään puheeseen, jossa hän otti esiin vielä vähän kipeän asian, Alpo Rusin tapauksen.

Katselin aineisoa ja runsaita linkkejä. Kun kysymyksessä on mediatutkimus, ”media-arkeologia”, epämääräiset ja epämiellyttävät henkilöt ja tapaukset on syytä nostaa esiin. En löytänyt Ernesti Hentusta, jonka lehti oli nimeltään Totuuden torvi. Mieleen jää otsikko ”Puolet kansanedustajista ei ole hulluja”.

Mukana ei ole Ensio Hiitonen, jonka ”Vääryyttä oikeuden valekaavussa” ei ole toisin kuin Wikipediassa sanotaan toisinajattelevan oikeustieteen tohtorin selvitys kommunistioikeudenkäynneistä ja kuutosten tuomitsemista, vaan käytännössä ainoa lähde, jossa on käsitelty laajasti 1920-luvun riita-asioita pankkien toiminnan ja politiikan sotkeuduttua pahasti. Hiitonen oli sotien jälkeen vasemmistomielinen; kirja on yllättävän tasapainoinen. Sääli ettei hänkään pääse tunkeutumaan kysymykseen, kuka rahoitti Lapuan Liikkeen ja muun oikeistoliikehdinnän ennen sotia. Eräiden tunnettujen lähteiden (Haarla) ohella vastaus on luultavasti ”metsäteollisuus’”, mutta tietoja ja todisteita ei ole.

Kansalliskirjaston sivustolla on asiallisesti aineistoa 1950-luvun alun merkillisestä vaiheesta, kun etenkin Poika Tuominen julkaisi Stalinin hallinnosta sellaista tietoa, joka saavutti Länsi-Euroopan oikeastaan vasta 40 vuotta myöhemmin. Se oli se suojasää, ja sen loppuminen oli Neuvostoliiton ratkaisu, mutta tuossa yhteydessä Urho Kekkonen tuli vahvasti kuvaan.

Silmään sattui tuore kirja-arvostelu, jossa Teemu Keskisarja sanoo jokseenkin raskaasti suomalaisesta historiantutkimuksesta Kekkosen voiman päivinä. Suomi oli suomalaisten tutkijoiden mielestä aloittanut talvisodan – ellei hyökännytkin – tai tehnyt sodan Neuvostoliitolle välttämättömäksi, ja niin edelleen. Keskisarjan mukaan tiedettä ajatellen suoritus oli surkea.

Tätä sanotaan itsesensuuriksi. Arvio on mielestäni oikea, mutta jos joku kirjoittaa laajemmin sotienjälkeisestä historiasta, silloin nostetaan esiin pätevä tutkimus, jota tuohonkin aikaan oli runsaasti, esimerkiksi Tuomo Polvisen.

Mutta on totta, ettei Neuvostoliiton historiaa olisi 1963-1984 olisi voitu Suomessa kirjoittaa eikä julkaista sellaisella tavalla, joka ei nyt hävettäisi. Tarkoitan tosiasioiden pimittämistä enkä pelkästään painotuksia.

Mutta niinpä meillä ei ole edelleenkään Saksan historiaa, eikä oikeastaan Euroopan. Puhumattakaan Baltian maista; viimeksi mainittu onkin vaikea tapaus, koska Baltian maissa ei olla edelleenkään yksimielisiä siitä, kuka teki mitä, milloin ja miksi.

Tämän kommentin sisältö on lyhyt ja yksinkertainen. Sananvapauden kenttään kuuluu myös oikeus informaatioon. On toisaalta oikeus sanoa eli oikeus antaa informaationa. Toisaalta on oikeus saada informaatiota. Perinteisesti esimerkiksi toimittajan työ ja sen lähdesuoja kuuluu tähän. Tämä on yhteys julkisuuslainsäädäntöön. Viranomaisten asiakirjat ovat suurelta osin julkisia eli niistä annetaan informaatiota.

Mielestäni kysymys informaation riittävyydestä on osa samaa rakennelmaa. Riittävä informaatio sisältää koko koulutusjärjestelmän. Ihmisille on järjestettävä mahdollisuus yrittää hankkia itselleen tiedot ja taidot, joita hän tarvitsee työssään.

Nyt tietoverkkojen murrosvaiheessa  verkon informaatio ei toimi. Sensuuri toimii siten että tuotetaan liikaa tietoa ja sellaista tietoa, jonka todenperäisyyttä ei ole helppo varmistaa. Tilanne on paha, koska osa johtavista kirjankustantajista on, kuten olen toistuvasti kertonut, ryhtynyt hylkäämään käsikirjoituksia ja jättämään kirjoja suomentamatta, ”koska ne ovat liian hyviä”, kuten Kershaw’n 1900-luvun historia. Nyt olisi myös Jarauschin ”Out of Ashes”.

Jokaisen kirjan tulee tuottaa kulunsa takaisin korkojen kanssa. Eilen kuulin uusia esimerkkejä ”johtavien kustantajien” hylkäyspäätöksistä.

Tilanne on se, että nyt puheena oleva sananvapauden historia Suomessa, joka ilmestyy säätiön tuella kuten verkkosivustokin, olisi kirkkaasti hylätty kustannusliikkeissä, paitsi ehkä Siltalalla. Sananvapaudessa on uusi, paha särö.

Melkein on noloa, että vuoden kulttuuriteon tekee Kansalliskirjasto.

Kiitos joka tapauksessa, ja kaunis kiitos. Henkilökunta on piiskannut itseään hirveästi, ja valtava materiaali on koottu. Toivoisin että kulttuurihallinnon kirjastojenhalveksijat tuntisivat tämän kerron piston sydämessään.