Viisaan lepo

Viisas veljeni täyttää tänään 70. En ole varma, onko se nyt oikein järkevää. Ehkä 60 olisi parempi ratkaisu. Tai miten olisi 50?

Naiset lakkaavat viimeistään tuossa vaiheessa notkauttamasta lanteitaan ja miehet haastamasta riitaa.

Tämän kirjoituksen kuvassa on tuntematon henkilö, jonka nimi on Cecil Hagelstam. Kysyin kirjamessuilla siitä kulkiessani, miksi mies parka ei pane pitkäkseen mukavalle puusohvalle. Puhuteltu piti ajatusta erinomaisena, kun kirjojakin riitti päänaluseksi.

Lähetän oikean kokoisen tiedoston erikseen. Nämä blogin hyväksymät ovat pienenlaisia. Epäilen että Cecil tai hänen veljensä aikovat huutokaupata vedoksen kuvastani häkellyttävällä hinnalla.

Kirjamessuilla olen vastoin matalamielisten vihjauksia istunut ilmoittamanani aikana osastollamme näytteillä. Tuttuja ja tuntemattomia tuttuja on pistäytynyt ilahduttavasti.

Itse kirjamessut tuottavat minulle sielullista tuskaa.

Toissapäivänä hukkasin autonikin. Ajattelin että pitäisi ostaa se kalliimpi Suunto-kello, joka on suunniteltu meille ekstreemialojen harrastajille. Kun napsauttaas tiettyä painiketta, kello ryhtyy piirtämään taululle kulkemaansa eli kantajansa kulkemaa reittiä. Sitä voi sitten käyttää takaisin osaamiseen eli esimerkiksi auton löytämiseen näytteilleasettajille varattuun maanpäälliseen halliin, joita siis on kaksi. Ymmärsin sen koluttuani oikean näköisen hallin yksityiskohtaisen tarkasti ja vastattuani erittäin ystävällisen ja viehättävän teollisuusvartijan kysymykseen, olenko eksynyt. Siinä oli siis osittain toisen päällä aivan saman näköinen halli, jossa autoni odotti tyynen oloisena mutta sisäisesti toimintavalmiina.

Yhden kerran hukkasin Amerikassa autoni lentoaseman pysäköintitaloon, Tilanteen teki hiukan ongelmalliseksi se, että auto oli vuokrattu eikä minulla ollut selvää käsitystä, minkä merkkinen se oli eikä minkä värinen. Avainkin oli rautaa vain. En voinut lähetellä radiotaajuisia kutsuja kuten nyt.

Kostoksi silmäilin samalla kun etsin sopivaa lahjatervehdystä verkosta veljelleni meidänkin kaupoistamme löytyviä tunnistusnappeja. Tulin siihen tulokseen, että olisi helpointa ostaa vielä yksi iPhone – kun kukaan muu ei taida enää ostaa – ja paikantaa se iPadillä. Kokeiluni osoittivat, että päällä oleva koje ja siis auto, jossa se on, näkyvät kartalla kymmenien kilometrien päästä.

Asiaa sietää silti harkita. Nykyisin käyttämäni alle satasen Lumia on ihan hyvä. Lisäksi huomasin raitiovaunussa, että kaikilla asiansa osaavan oloisille matkustajilla oli näperreltävänään LG tai Huawei, ei siis enää Nokiaa, Ericssonia eikä Sonyä eikä liioin iPhonea.

Messuilla ongelmana ovat kirjat. Olen koko elämäni hakeutunut kirjojen keskelle, ensin patjan päällä tuttia imien, sitten kirjahyllyyn Ison ja Pienen tietosanakirjan väliin kiilattuna. Äitinihän oli alkanut hoitaa isänsä eli perheen kirjakauppaa vuonna 1938 eikä hänellä ollut perusteltua aihetta antaa sellaisten seikkojen kuin pienten lasten häiritä libristin tointaan.

Luulen että yllä mainittu veljeni sai istumaan opittuaan leikkiä rattailla ja vieteillä kelloliikkeessämme, joka oli siinä vieressä. Siitä alkaen hän on tuntenut vetoa teknisiin laitteisiin ja kertoikin eräänä päivänä suorittaneensa diplomi-insinöörin tutkinnon Otaniemessä olevassa korkeakoulussa. En ollut kuullut, että hän oli sinne pyrkinytkään. Yhtenä vappuna kävi kuitenkin ilmi, että hänellä oli ylioppilaslakissa sellainen tupsu. Minulla ei ole ylioppilaslakkiakaan. Viimeksi muistelen nähneeni sen nelisenkymmentä vuotta sitten jossain huvihuoneistossa hyvin rähjäisen näköisenä. Joku, kukaties minä itse, oli käyttänyt sitä kasvopyyhkeenä. Jos mielikuvaan on uskomista, ei ole varmaa tietoa siitä, mitä kaikkea muuta sillä oli kenties pyyhitty.

Jopa Frankfurtin kirjamessuilla, joissa mentiin 1970-luvulla vaakalentoa, ehdin kurkistella kirjoja ja kinuamalla ostaakin muutaman, kuten Shin Heike Monogatarin englanniksi. Se on hyllyssä edelleen, kunniapaikalle kuten korupainoksen kuuluu. Tarina o vetävämpi kuin toisen klassikon, Genji monogatarin.

Messuilla näkee heti, että tällä hetkellä romaanin keskimääräinen laajuus on noin 950 sivua. Syytä en tiedä, elleivät lukijat sitten ole yhtä viisaita kuin jutun kuvassa oleva antikvaarisen kirjakaupan omistaja.

Kojullamme kävi eilen sellainenkin vieras, joka halusi näytteitä tuotteista. Hän maistoi niitä. Reaktio oli myönteinen. Kun ikää ei ole kahta vuotta ja hampaita on, kirjoissa riittää puremista.

Sama sääntö sopisi aikuisillekin.

Eilen olin päättänyt säästää Docendon, Teoksen ja etenkin Gaudeamusen tälle päivälle ja huomiseksi. Niinpä polveni lysmähtelivät, kun katselin sarjakuva-albumeita ja muita roskajulkaisuja.

Siellä kuulkaa myydään aivan yleisölle jopa Pekka Lipposia ja Kalle Kustaa Korkkeja huokeaa hintaan. Puoli vuosisataa vanhojen viihdelehtien harrastajilta kiskotaan vitonen plarista. Sitten taas toisaalta Vartiaisen antikvariaatti-imperiumi myy muun ohella SKS:n osittain suurenmoisia niteitä kahdella eurolla kappale.

Ajatelkaas sitä!

Mutta käykää kojullamme. Saatte yhden paketin kahden hinnalla.

Huom. erikoistarjous. Vain kaksi tarjoustuotetta samaan talouteen.

Mikäs niiden kanssa on köllötellessä.

Talveakin tuntuu tekevän.