Tuoksujen pullo

Joku englantilainen on kirjoittanut kirjan George Orwellin nenästä. Hän ei ole millään muotoa ensimmäinen hajujen historiaa miettinyt. Helsingin historioita selaillessa tulee joskus mieleen, ettei katuvalaistusta ehkä pahemmin tarvinnut ja kuskillakin sai olla lippa silmillä, koska luultavasti hajujen perusteella löysi helposti perille.

Saan mieleeni, että ennen ihmiset haisivat. Peseytyminen ei ollut maantapa, eikä kolhiintuneesta emaljivadista kylmällä vedellä valellen lähtenyt sen isompaa apua. Tanssipaikoilla tuoksahtelivat vihreä tai keltainen saippua ja vaatteista väärentämätön mäntysuopa. Lisäksi oli selvää, likaista hikeä, huonojen hampaiden tehostamaa hengityksenlöyhkää ja sen vastapainoksi suuvettä, joita kaupittiin kemikaalikaupoissa. Tytöillä saattoi olla jotain kölninvettä, orkesterin solistilla hiuksissa briljantiinia, tupakka tietysti haisi joka puolella, ja pöytäviina.

Jos talolla järjestettiin myös paineja, hajut iskostuivat seiniin ja lattioihin eikä niitä kukaan yrittänytkään pestä.

Ehkä Elvis ja Paul Anka antoivat mallin. Pojat innostuivat hiusvoiteista, joita käytettiin sumeilematta. Toinen oli Vitapointe, vai oliko se Vitalis, ja toinen Brylcreme. Otsakiehkura oli kuin vaseliinilla käsitelty.

Polkupyörällä ajaessa talojen kohdalla lemahtivat navetta ja tunkio. Jostain syystä tallin hajut tuntuivat melkein miellyttäviltä, samoin kuin hikeen juosseen hevosen haju.

Erinomaisia ja syvälle mieleen painuneita hajuja tunsi suutarin verstaassa. Nahkan haju on aina miellyttävä, mutta suutari käytteli lankaan myös pikilappua.

Siitä on lyhyt tie tervaan. Suksien tervaaminen avotulella on mennyt muisto; haju on mielessä. Sekatavarakaupassa tervan tuoksu sekoittui lamppuöljyyn ja silliin ja vaikka apulannat olisivat olleet ulkovarastossa, niiden kirpeys leijaili kauas. Silleille oli iso tynnyri, josta kauppias pyydysti niitä taitavasti.

Romantikkojen muistelema kytösavu on muistelemisen arvoista. Suota eli rahkaa poltettiin niin että se kyti päivästä toiseen ja tuulettomalla säällä savu jäi leijumaan muutaman metrin korkeuteen maan pinnasta ja otti valtaansa koko tienoon. Ehkä tuoksu herätti toiveita. Ehkä se oli muuten vain hyvä. Useemman kerran auto pysäytettiin ja mentiin ulos tunnustelemaan kytösavua, jota tuntui riittävän kautta maanpiirin.

Kaikista tuoksuista mieluisimpiin kuului puu, juuri höylätty lastu. Meillä oli kellarissa höyläpenkki ja sen ympärillä viisikymmentä työkalua. Mitähän airoa veistettäessä työnneltiin oikein pitkiä lastuja, joita pikkupojat pantiin keräämään keittiöön sytykkeiksi.

Varsinainen tervaksinen puu tuli oikeasti tutuksi vastas Lapissa. Se kävi hajusteesta. Sitä nuuhkimassa saattoi istua kämpän portailla pitkään.

Panin sen tänään merkille, kaupungilta tullessani. Valmiin remontin jäljiltä kodin hyvä tuoksu oli tehostunut. Meillä ei ole ollutkaan kosteusongelmia, mutta kun nyt havaittiin huono poistoilma ja tehtiin pari venttiiliä entisten lisäksi, sisällä on raikasta eli ei tarvitse olla Orwell tuntiessaan, että on tultu kotiin.

Kirjaa katsomatta – en edes aio paneutua siihen, koska muistan Orwellin ja hänen mainintansa kaiken voittavasta kaalin hajusta, joka hallitsi romaanin ”1984” maailmaa, muistan esseen, jossa Orwell puhuu, miten köyhyys haisee. Rikkaat pojat osaavat jo pieninä kiusata köyhiä poikia, koska he haisevat.

Köyhyyden haju johtui köyhyydestä. Luullakseni tuo muisteltu on menneisyyttä. Minulle välinpitämättömyyden ja yleisen suttuisuuden signaali on pinttyneen rasvan ja iskostuneen lian yhdistelmä.

Piloillani olen väittänyt hankkivani tarvittavat lääkepullot, jotta saataisiin syntymään mummon mökin tuoksu. Pohjalla on virtsan hajua. Olisiko yöastia unohtunut komuutiin? Piirongin kannella oli hotapulvereita intiaanin kuvineen. Ne eivät juuri levittäneet tuoksuja, mutta käden ulottuvilla oli kamferttitippoja ja mikstuuraa. Hokmannia (Hoffmanin tippoja) ei usein nähnyt, koska aikamiespojat olivat juoneet ne.

Alkuperäisessä Hokmannissa, jota siis saattoi nähdä Lapissa vielä 50-luvulla, oli kolme osaa pirtua ja yksi osa eetteriä. Ehkä eetteri edisti pikahumalaa ja ehkä Hokmanni oli yksi syy siihen, että Rovaniemen markkinoilla näki vielä sotien jälkeen reporankana makaavia markkinamiehiä.

Toisaalta he vertyivät suhteellisen nopeasti, puistelivat ja ravistelivat itseään ja lähtivät etsimään lisää kurkunkostuketta.

Tässä on aito ohje lääkkeiden nautitsemiseen.

”Jos hikilävet ruumissa ovat niin kuin tukahdetut, ja ruumis on kylmäläntänen, mutta välittäin kuitenkin kuumottavainen, nautitan kaksi kertaa edellä nimitettyä puhdistus-menoa, ja sen jälkeen jotain hapointa hikeen saattavaista välikappaletta, niin kuin : Mixtura simplex, taikka Assessor Haartmannin Feber Essens, taikka Kamfert pulveria ; jossa sivussa etikalla sekoitettua ohravettä ja siinä sulatettua Kremor Tartaria ulottuvaisesti juodaan.
Mitä nyt itse Punatautiin tulee, niin varoitetan yhteistä Kansaa nautitsemasta heiän tavallisia ummetus- eli tyrtytys-välikappaleitansa, joilla he saattavat itsensä hengeltä pois.
Seuraavaisella tavalla pitää kukin taudin alla itsensä menettämän : 1:n Niin pian kuin joku tulee vetelälle ja väänne ynnä havaitaan, annetaan kipiälle jotain kuin saattaa oksennukseen.”

Lähde: Suomenkieliset tietosanomat, 1775.