Kohtaanto

Kateuteen sekoittuu harmia, kun katselen Matti Kurjensaaren muistelevia kirjoja. Valitettavasti ehdin jossain määrin tutustua henkilöön ja käsitin, että siipimies ei pääse höyhenistään. Siitä huolimatta ne viisi tai kuusi nidettä, joiden alaotsikko on Muotokuvia muistista, ovat aidosti mielenkiintoisia.

Käyn katsomassa, ovatko niteet tallella – eivät ehkä ole – mutta muistan esimerkiksi Jörn Donnerista ja Erkki Tuomiojasta julkaistut muistikuvat, molemmat yli 40 vuoden takaa. Muistamani otsikko ”Patriisin kapina” sopisi kumpaankin, sikäli kuin vanhastaan virheellisesti käsitetty roomalainen patriisin käsite ymmärretään sitkeästi väärin.

Jako patriiseihin ja plebeijeihin menetti merkityksensä viimeistään 200 eKr. Caesar oli patriisisukua – Iulii), Augustus plebeiji (Octavii). Brittien vielä taannoin itsestään ironisesti ja toisista loukkaamistarkoituksessa käyttämä nimitys ”plebeiji” on perusteeton. Olisi helpompi sanoa vain ”hampuusi”, joka meillä tarkoitti ruotsin kieleen liittyen satamajätkää eli asiallisemmin ahtaajaa. Se oli raskas ja kunniallinen ammatti.

Kirjallisuudessa hämärien miesten kirjoitukset ovat mieluisia. Elämässään ahkerasti luovineen Kurjensaaren rinnalla tulee mieleen yllättäen Raoul Palmgren, joka varmaan vasemmistolaisuutensa vuoksi on tapana sivuuttaa aikakauden merkittävistä kirjoittajista puhuttaessa, vaikka jokin innostunut mutta lapsellinen Vaasikivi muistetaan mainita.

Varttuneen ikänsä Oulussa professorina toiminut Palmgren – tämän nykyisen lahjakkaan Reidarin isoisä siis – julkaisi kauan sitten salanimellä R. Palomeri kirjan ”30-luvun kuvat”, joka ainakin tuntui paremmalta ajankuvalta kuin Paavolaisen ja Waltarin. Paino on sanalla ”ajankuva”.  Mainitsemani suuremmat nimet olivat tyylittelijöitä eli heidän suuruutensa oli myös heidän rajoituksensa.

Olen lukenut sata kirjaa ikätoverieni muistelmia yrittäessäni ymmärtää, mitä kummaa tapahtui 1960-luvun puolivälin jälkeen. Selvää en ole saanut eikä mikään muistelmista nouse massan yläpuolelle. Juuri tänään olen sitä mieltä, että jos Pekka olisi jättänyt Lehtosen ja Saarikosken hiukkasen vähemmälle, hän olisi voinut näköalapaikaltaan voinut kirjoittaa sen muistelman.

Matti Klingeä olen useaan kertaan kehunut. Sekä päiväkirjat että muistelmat ovat mieluisia lukea ja paljon mainettaan parempia. Lukija tekee pahan virheen ärtymällä muistelman kirjoittajan omahyväisyyteen. Muistelmien kirjoittaminen on omahyväisyyttä, myös silloin kun kirjoittaja piehtaroi omassa viheliäisyydessään, mitä Klinge ei tietenkään tee.

Senkin olen sanonut toistuvasti, että vaikka Panu Rajala on suuri hutilus ja hävettävän valmis esittelemään sekä omia että toisten häpeän aiheita, hän on varsin hyvä elämäkerturi. Juuri Waltarin elämäkerta on hieno. Sääli ettei Rajala taida olla toimen miehiä. Lehdessä esitelty Waltarin Tunturikadun koti, joka on siis jokseenkin ennallaan, voisi osoittautua museona samalla tavalla suosituksi kuin Astrid Lindgrenin asunto Tukholmassa. Tosin oma suosikkini on Kööpenhaminan Kierkegaardin koti.

Kohtaanto lienee työmarkkinoiden tai ministerin kielenkäyttöä. Se tarkoittaa, että työttömyydestä huolimatta myös työpaikkoja olisi, mutta hakijat ja tekijät eivät kohtaa toisiaan. Tuota kohtaantoa haluttaisiin aiheellisesti edistää.

”Kohtaantojen” kuvaaminen on mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi Kurjensaaren kohtaamiset, joiden malli muuten saattaa olla V.A. Koskenniemi.

Valmiiksi kieleemme istahtanut sana viittaisi kirjallisuuteen ja taiteeseen ja julkiseen elämään siirrettynä tärkeisiin tapaamisiin. Hyvin monella on näitä kokemuksia. Sitä kohtaa enemmän tai vähemmän sattumalta ihmisen, joka muuttaa ehkä itsekään sitä tarkoittamatta paljon.

Tässä kohden en luettele nimiä, mutta tiedän muutamankin ihmisen, joista joku erittäin asiantunteva on tehnyt muusikkoja. Joissakin tapauksissa on riittänyt, että kuulee pätkän asianomaisen laulua tai soittoa. Se toki on epätavallista. Tavallisin on se elämänkulku, joka toteutui jazzissa Charlie Parkerin ja John Coltranen kohdalla. Kumpikaan ei herättänyt varhaisvuosinaan mainittavaa huomiota edes toisissa muusikoissa, mutta eri syistä kimpaantuneena heittäytyi harjoittelemaan enemmän kuin kukaan toinen koskaan ja loi näin jotain aivan uudenlaista.

Tiedän pari henkilöä, joille on luvattu runsas rahoitus ja muut mahdollisuudet väitöskirjan laatimiseen matematiikasta tai fysiikasta, mutta asianomainen on, lempeästi hymyillen, kiittänyt luottamuksesta, ja siirtynyt loppuiäkseen johonkin Jumalan selän taakse lehtoriksi herättämättä koskaan ympäristössään sanottavaa huomiota. Yhdessä tapauksessa syy oli heikko sydän, joka sitten kuitenkin kesti eläkeikään asti. Ratkaisu on joka tapauksessa kunnioitettava.

Yksi tapaus on henkilö, jota kosittiin jopa Saksan yliopistoihin. Hän jäi vakaumuksensa johdosta koko iäkseen pienenlaisen maalaiskunnan kunnanlääkäriksi. Ohikulkumatkalla tutkijat ja professorit pistäytyivät hänen kahvipöydässään kyselemässä neuvoja kiperiin kysymyksiin.

Kukaan ei pitänyt häntä hupsuna eikä löyhänä idealistina, koska sotien aikana koko ammattikunta ja osa riittävän korkeita upseereita sai nähdä, että lääketieteellisiin kykyihin liittyi ilmiömäinen organisaattorin taito, jolla totisesti oli käyttöä sotasairaaloissa.

Eilen puheena ollut britti C.K. Chesterfield kiteytti tapansa mukaan tämänkin ilmiön paradoksiin. ”Idealismi on suurinta käytännöllisyyttä.”

Toisin sanoen aatteellisuus tähtää käytännön tekoihin niin että esimerkiksi tosi idealistinen ja viisas pappi saattaa saada aikaan paljon hyvää.

”Suurin idealisti on käytännön nero.”

Aivan. Voisi mennä niin pitkälle, että kiistäisi muun nerouden. Ei kai kukaan ole nero ellei hänellä ole ideaa – ideoita – ja kykyä tehdä niistä totta.

Ei ole kovin mielenkiintoista tarkoittaa idealismilla niitä täysin epämääräisiä, kuuman ilman kohottamia ja tuulen kuljettamia hattaroita, joita eri ihmisten aivoissa leijuu. Paras tapa käyttää sellaista idealismia on käyttää sitä väärin.