Tiskaamassa

Kommentoija kertoi innostavasti valokuvaamisestaan ja halusta parantaa kuvia. Hyvin pitkiä ajatuksia herättivät lauantai-illan Chaplinit. Niistä vain ”Easy Street” oli läpikotaisin tuttu. En ole aivan varma, onko minulla vuotta 1920 vanhempia Chaplineja, jotka olisivat todella hyvin restauroituja. Mahdollisesti se sotajuttu, ”Shoulder Arms”.

Bolognan väen suurella vaivalla keräämistä negatiiveista koostama, ruutu ruudulta alkuperäiseen kuntoon saattama kokonaisuus oli siis elämys ja samalla yllätys.

Olen mietiskellyt tätä asiaa. Arkistossa näytetään joistakin filmeistä suomenkielisen tekstin takia ainoita kappaleita. Ei ole puhettakaan, että jostain löytyisi rahaa jonkin Ugetsun suomentamiseen ja printtaamiseen uudelleen.

Joku toinen tietää, mikä tilanne on. Minulle riittää oma kokemukseni. Muutin mieltäni. Monet elokuvat ovat teatterissa nähtynä aivan eri teoksia kuin televisioruudulla.

Taustalla on toinen ilmaisumuoto. Kun hankin sen jo esittelemäni Bang & Olufsenin aika pienen mutta Hifi-tasoisen ulkoisen kovaäänisen, jota on nyt käytetty itse nauhalle lukemieni murrepakinoiden esittelemiseen, olen hämmästynyt täysin. Matkan varrella nuo luennat ovat tulleet vastenmielisen tutuiksi, vaikka se oli vaimoni, joka uurasti napsujen poiston.

Siis: ääni on aivan toinen ja luennan vaikutus tyystin erilainen hyvien laitteiden kautta kuin esimerkiksi läppärin tai pädin omilla kovaäänisillä esitettynä.

Joudun siis takaisin töihin. YouTubessa on erittäin runsaasti etenkin ranskalaisia ja saksalaisia tekstejä luettuna. Tasoerot ovat hurjia. Proosassa esiintyy tätä samaa kuin meillä Suomessa. Luenta on sinänsä moitteetonta, mutta täysin vivahteetonta ja siten masentavaa, tai sitten hyvin häiritsevästi ylinäyteltyä.

Sekä proosassa että runoissa esiintyjinä on mestareita. Aika moni näyttää olevan merkittävä teatterinäyttelijä. Esimerkiksi Musilin iso romaani on todella hienosti levyllä ja Ranskassa usea esittäjä ansaitsee leipänsä kansallisnäyttämällä. Englannissa. Kuten arvaa, etenkin Shakespearea on vaikka kuinka, ja osa on niin järkyttävän hyvin esitettyä, ettei sellaista olisi odottanut.

Sitten on erikoisluokka, laulajat. Ymmärrän asian niin, että ääneen lukemisen ja laulamisen ero on luultua pienempi. Monissa maissa diktion perinne on voimassa, ja sitä oikeasti rakastetaan. Siis Racinea tai Corneillea ei todellakaan esitetä niin kuin mitä tahansa vanhaa kielimuotoa. Runomitta on mukana. Ranskassa myös mitallinen aikalaisrunous äännetään toisin kuin proosa. Siellä on äänteitä, jotka muutoin jäävät mykiksi, ja yllättäviä sidontoja (liaison). Niinpä jokin rakas kertosäe saattaakin mennä toisin kuin olemme oppineet.

Lähi-ilmiö on litania, joka on tavallaan käytössä omassa kirkossamme ja sääntönä ortodokseilla.

Jos kuka ymmärtää vanhaa ranskaa, suosittelen Serge Reggianin versiota Villonin ”Testamentista”. Chanson-laulaja käyttää kouliintunutta ääntään valtavin tehoin.

Suomessa lausunta kuihtui, kun taiteellisena pidettiin turhanaikaista mölinää ja temppuilua. Sijaan tuli erittäin niukka ilmaisu, joka ei sekään toimi. Suomenkielistä runoutta ei juurikaan ole levyllä esitettynä niin siedettävästi, että sitä kärsisi kuunnella. ”Ilmiöt” ovat asia erikseen. Minulle Veikko Sinisalo oli ilmiö, ja miksei tavallaan myös Jyrinkoski.

Sääli. Yleisradion kuunnelmista tiedän, että Suomessa oli paljon hyviä ääninäyttelijöitä. On heitä vieläkin mutta aika taitaa mennä piirrettyjen dubbaamiseen ja vastaavaan, koska äänitteitä ei näy. Ja pyydän anteeksi mielipidettäni, mutta Esko Salmisen Leinoon suhtaudun yhtä vihamielisesti kuin Loirin laulamaan Leinoon.

Jos joku väittäisi, että meillä näyttelijöillä ja laulajilla on kovin usein ongelmia tekstin tulkinnassa, ymmärtäisin täysin, mitä tarkoitetaan. Sitä vastoin edelleen on olemassa loistavia radio- ja televisioääniä, asiapuolella.

Ja nyt on puhe valokuvista ja muista kuvista. Kilpailussa palkittuja ja lehdissä julkaistuja valokuvia katsellessa tulee mieleen, että se voittaa, joka osaa konstailla kummallisimmin. Juuri sellaiseen kuvankäsittelyohjelmat ovat omiaan.

Niissä eilisissä Chaplineissa hämmästytti kuvan puhtaus. En ollut ennen tiennyt, että Edna Purviancen kasvot olivat niin ilmeikkäät. Chapen oma ilmaisu osoittautui kymmenen kertaa rikkaammaksi kuin olin tiennyt, koska hänen myöhemmät kulkuri-elokuvansa ovat tyylitellympiä ja myös etenemiseltään hitaampia.

Valokuvauksessa ja maalaustaiteessa mainostetaan efektejä. Nykyelokuvan suurelta osin keskinkertainen taso johtuu samasta syystä, erikoisefekteistä.

Valokuvan kehittäminen oli sata vuotta sitten aivan sama toimitus kuin nykyisin. Siinä on kysymys pelkistämisestä. On nähtävä, mitä kuva esittää ja mikä siinä on olennaista. Kun valokuva on realismin renki, sitä ei voi ehkä pyyhkiä kovin rajusti, mutta sen, mikä ei ole keskeistä, voi painaa taka-alalle.

Jopa muotokuvissa on kovin usein luontokuvauksen henkeä: nyt saatte nähdä harvinaisen otuksen hullunkurisessa asennossa ja tilanteessa.

Kurkiaurassa pääasia ei ole kurjet, vaan aura. Se on ihmeellinen näky. Se muokkaa mieltä.

Tämän takia itse Chaplin palautti mieleen vanhan kysymyksen, oliko värien käyttöön tulo sittenkään onneksi. Onko mustavalkoinen kuva ilmeikkäämpi?

En tiedä. Ehkä kysymys on väärin esitetty. Mutta jos saan valita musiikista (Bachista), valitsen soolosoittimin tai laulun. Jos saan valita Beethovenista, pidän kvartetoista hirveän paljon enemmän kuin sinfonioista ja konsertoista. Ja tästä samasta syystä nero Shostakovichin parhaat teokset ovat mielestäni hänen jousikvartettonsa, eivät missään tapauksessa sinfoniat.