Satumaa

Kirjallisuusarvostelut eivät ole riittävän kaupallisia.

Kahden viikon kuluttua kukaan ei viitsi enää lukea arvosteluja. Se tieto ehkä silti vaikuttaa, kehuttiinko kirjaa. Edes Eino Leinon kirjoittamissa arvosteluissa ei ole enää mitään mielenkiintoista. Koskenniemen esseet taas olivat mielenkiintoisia – kun hän selvitti esimerkiksi Proustia 30-luvulla ennen kuin Suomessa juuri kukaan oli kuullut edes nimeä, tai Kafkaa ennen suomentamista, ja oli oikeasti lukenut näitä tekstejä.

Ainakin Franco Moretti on julkaissut romaanikirjallisuuden luonnonhistorian. Suomeenkin tarvittaisiin koottua tietoa, milloin tänne saatiin sana merkittävistä ilmiöistä, esimerkiksi seikkailuromaaneista Dumas’n tyyliin. Sen muuten tiedämme. Sanan toi Topelius, joka ryhtyi välittömästi jäljittelemään mallia sanomalehtensä jatkokertomuksissa. Aleksis Kivi oli lukenut Cervantesia ja Dickensiä, ruotsiksi siis.

Kirjallisuusarvostelulla voisi olla merkitystä kriittisellä hetkellä. Kirjakaupassa ja kirjastossa asiakas selaa ja miettii yhden punaisen minuutin, tarttuako teokseen vai ei. Arvostelijan tehtävä olisi edistää hyvänä pitämänsä tekstin lukemista ja varoittaa heikoista. Hän voisi tehdä sen poimimalla esiin kirjasta sellaista, mihin selailijan silmä ei satu heti, ja selvittämällä asian lukijalleen.

Jotkut kiitosta saavat taideromaanit ovat nykyisinkin mielestäni vain sopivasti meikattuja ja valaistuja. Teollinen valutuote voi näin näyttää elävältä, vaikka se olisi sisältä ontto.

Se on surullinen ajatus, että joku menee naimisiin näyteikkunan mallinuken kanssa tai edes ostaa sellaisen kotiin seuraukseen.

Antti Tuurin jotkut sanovat kirjoittaneen jo liikaa kirjoja, ja vielä yksitoikkoisia.

Uusin romaani ”Tangopojat” voisi tuskin olla ikävystyttävämmästä aiheesta, pohjalaispojista jotka ajautuvat 60-luvulla Ruotsiin Skövdeen (karrtta) Volvon tehtaille ja soittelevat siellä viikonloppuisin suomalaistansseissa Satumaata ja muita tangoja ja humppaa ja valssia.

Selailija ei luultavasti huomaa heti, että kirja on Tuurin suurta kautta, joka alkoi kansalaissotakirjoista. Nyt hän on onnistunut riisumaan myös dramaattiset tapahtumat ja toteuttamaan jokaisen viihdekirjailijan haaveen, luomaan täsmällisen, tarkan ja tavattoman viehättävän tarinan pariskunnasta ja tämän lemmenongelmista.

Se on sitten mestarin työtä, että tarinan henkilöt ovat – vain näennäisesti - epäkiinnostavia ja tavanomaisia. He ovat nimittäin täysin uskottavia.

Itse asiassa Hotakainen yritti samaa autokauppiaillaan ja talon rakentajillaan, mutta ei yltänyt tähän. Ja tavallaan Tervolla oli avauksia tähän suuntaan, ennen kuin hän lähti, ehkä Rosa Liksomin tapaan, metsästämään kummallisuuksia.

Kummallisin asia maailmassa on tavallisuus. Suurin juhla on arki.

Kuvitelmamme ”mielenkiintoisista” ihmisistä perustuu 200 vuotta sitten vanhentuneisiin malleihin. Jo Kivi osoitti, että ”moukat” voivat olla kiinnostavampia kuin heidän herransa. Joel Lehtonen osoitti saman. Lehtosen tuotannossa Aapeli Muttinen – kirjakauppias ja herra – on kalpea karikatyyri Käkriäisten rinnalla. Puhumattakaan sitten Väinö Linnasta. Siinä panettelussa on nimittäin hiukkanen totuutta, ettei Linna ollut vahvimmillaan kuvatessaan upseereita tai pappeja, kartanon patruunaa tai tämän rouvaa.

Linnakin olin haitarinsoittaja, joka osasi korvakuulolta mitä vain. Väitetään ettei Vili Vesterinen osannut lukea nuotteja.

Tällainen hieno romaani, kuten nyt tämä Tuurin uusin, on kuin joulukuusi kuistilla ennen sisään viemistä ja koristelemista. Käänteli sitä miten tahansa, se on täydellinen. Siinä ei ole muuta erikoista kuin kaikki. Lisäksi se tuoksuu hyvältä.

Tuota sopusuhtaa ja kiinnostavuutta voimme paremman puutteessa nimittää taikuudeksi.

Tuuri tekee henkilöilleen saman kuin lauseilleen. Hän jättää suurimman osan piiloon. Juuri se on keino pitää lukijaa yllä. Lukija voi suorittaa itselleen helpon testin, katsoa minkä verran kirjasta jää mieleen sen lukemisen jälkeen.

Luin tämän romaanin kahdessa erässä, puolet illalla, toisen puolen aamulla. Se ei ollut varsinainen urakka. Tunnen paikat ja tiedän ihmistyypit kovin hyvin. Romaanissa käydään useita kertoja kahvilla oman kotitaloni alakerrassa ja liikutaan teillä ja kujilla, jotka tunnen yksityiskohtaisen tarkasti.

Se on sivuseikka ja sattuma, kuten sekin, että monen Tuurin romaanin päähenkilöiden kotikylä Kauhavan Hirvijoki on hyvin tuttua seutua. Kun sattuma on tehnyt tällaista, silmäni erottaa, että hiukan muuta kuvausta hennommaksi jää tehdastyö Ruotsin Skövdessä. Sitä vastoin kirjailija on kuunnellut pitkään tanssiorkestereiden miehiä ja naisia, koska aivan teknisetkin, soittamiseen liittyvät yksityiskohdat ovat oikein. Eikä hän erehdy. Kun päähenkilöt ovat kiihtymyksen vallassa Laila Kinnusen esiintyessä Göteborgin seudulla, kirjoittaja malttaa jättää tähden tähdeksi. Olen itsekin tietävinäni, ettei laulajattaren alamäki ollut kuvattuun aikaan vielä alkanut.

Maininnatta sitten jää, että Laila Kinnunen oli musikaalisuudessaan ilmiö, aina täysin puhdas ja aina täysin rytmissä – toisin kuin esimerkiksi Olavi Virta huonommissa esityksissään.

Tähän asti meiltä on puuttunut maahanmuuttajaromaani, vaikka Ruotsiin asettuneista suomalaisista on julkaistu paljon. Tämä on samaa sarjaa Tuurin Amerikkaan ja Kanadaan muuttamista kuvaavien romaanien kanssa.

Amerikkaan muutto ja Ruotsiin muutto olivat sodan kokoisia tapahtumia, jotka jättivät aivan kaikkien elämään lähtemättömät jäljet. Ja nyt ne ovat kansissa, vaivattomasti luettavissa ja asiataustaltaan oikein esitettynä.

Eikä maastamuutto ja maahanmuutto ole millään tavalla aiheena ajankohtaisuutta vailla. Ruotsillahan on vanhastaan maastamuuton suuri kuvasaja, Vilhelm Moberg, ja kohtalainen elokuva romaanisarjasta.