Offal

Kielletyt puheenaiheet eivät ehkä katoa, vaan kiertävät.

Kunnon perheissä ei koskaan hiiskahdettukaan alkoholisoituneista sukulaisista eikä missään tapauksessa aviottomista lapsista, jota perheen miehet olivat saattaneet siittää sinne ja tänne.

Se luulo, että tuo vaikeneminen tarkoitti nuhteetonta elämää, ei ole oikea. Olen itse työelämässäni käsitellyt jopa kiinteistöasioiden yhteydessä sukuselvityksiä (virkatodistuksia), joista on ilmennyt vallan yllättäviä asioita.

Lainsäädäntö suosi tavoiteltaviksi katsottuja arvoja. Avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi eli lehtolapsi eli huorilapsi eli äpärä merkittiin tietysti äitinsä kirkonkirjaan, mutta ei isän. Isää ei nimittäin etsitty eikä löydetty, vaan sen sijaan siittäjä. Lapseneläke, kansankielellä ruokko, vahvistettiin oikeudessa, ja sitä joutui maksamaan mies, joka oli maannut äidin syntyneen sikiämisen aikoihin.

Oikeusjutut olivat tavallisia. Yhtä tavallista oli, että talollisten metsiin ilmestyi vähin äänin raisikioita eli hakuuaukioita; lapseneläkkeet oli maksettu kertasuorituksina. Ei ole tavatonta, että uusissakin elämäkerroissa mainitaan humalaisista, jotka ilmestyvät herran puheille, tietenkin keittiön portaan puolelta, tinkaamaan avustusta dieettiinsä. Sekään ei ole tavatonta, että tällainen herra antaa apulaisen ilmoittaa, että elatusmaksut on aikoinaan hoidettu eikä siittäjällä ole halua edes tavata jälkeläistään.

Laki muuttui nykyiselleen vasta 1975. Voitteko kuvitella! Niinpä muun muassa minä olen istunut käräjillä tuomarina lapsenruokkojuttuja. Entinenkin laki tunsi toki lapsen tunnustamisen. Isä saattoi ottaa lapsen nimiinsä niin että hän sai perintöoikeuden. Häntä ei voinut kuitenkaan velvoittaa siihen.

Kirjallisuudessa esitetty perustelu, ettei isyyden toteaminen lääketieteen taio antropologian keinoin ole varmaa, ei ole vakuuttava. Totuus on, että naisia sorrettiin ja miehiä suosittiin. Avioton lapsi aiheutti äidilleen myös polttoleiman, joka oli joskus tie prostituutioon ja kaikkeen, mikä siihen liittyy.

Paremmassa asemassa olevat naiset saattoivat käyttää leväperäisiä lääkäreitä tai hämäriä ”enkelintekijöitä”. Parempien piirien aborteista ei ole tiettävästi tutkimusta eikä tietoa. Koska avioliitossa syntynyt lapsi tuli äidin aviomiehen lapseksi automaattisesti, ollaan tietävinään, että tuon tai tämän henkilön joku lapsi oli todellisuudessa talonmiehen siittämä.

Juuri nyt näyttäisi siltä, että eräät henkilökohtaisen häpeän aiheet on todettu myyviksi, ja julkisuuden henkilöt esittelevät hanakasti alkoholiongelmiaan ja mielenterveytensä horjahtelua.

Vastaan ei ole tullut pop-henkilöitä, jotka olisivat esitelleet suolistovaivojaan tai valokuvauttaneet julkisuutta varten esimerkiksi peräpukamansa. Mitä ihminen erittää ja mitä hänen sisällään on, se on täysi tabu.

Ei pidä erehtyä luulemaan, että haluaisin edistää mieletöntä julkisuutta. Totean vain puoliääneen, että armeijassakin käymälöihin rakennettiin kopit ja niihin ovet vasta joitakin vuosikymmeniä sitten.

Ihmisiä halutaan nyt lannistaa syömästä punaista lihaa. Syyt kuuluvat olevan terveydellisiä. Entä harmaa liha?

Sisälmysten syöminen ei ollut pula-ajan ilmiö. Niitä on syöty vuosituhansia, eräitä tavattomina herkkuina. Huonoksi menneen lihan naamioiminen kastikkeilla on ikivanha käytäntö. Antiikin roomalaiset kehittivät villityksen. Garum, käyttämällä anjoviksesta valmistettu kastike haisi kuulemma kaamealta. Sitä halusivat kaikki siinä määrin, että kun nyt nostetaan laivan hylkyjä Välimerestä, ruukuissa voi olla viinin tai oliiviöljyn sijasta garumia. Sitä kuljetettiin laivalasteittain, ja kauppa kävi.

Mahdollisesti amerikkalaisten suosima, kukaties Malakan niemimaalta kotoisin olevat ketchup, jossa on ainakin tomaattia ja kalalientä, on palvellut juuri samaa tarkoitusta, siis sillä on peitetty mätänemisen merkkejä.

Aina kun käyn syömässä hampurilaisen, joka on mielestäni hyvää ja terveellistä ravintoa, otan ranskalaisten kanssa ketsuppia. Pidän siitä, mutta sisäfileen päälle en sitä pursota, kuten Amerikassa monet.

Otsikko on englannin kielen sana ”jätteet, sisälmykset”. Sisälmykset on myös ”innards” tai ”intestines”.

Huonolla onnella turisti voi edelleen saada eteensä sisälmysherkkua. Sktottien haggis edellyttää lujaa luonnetta, jos siis sitä aikoo syödä ja saada sen pysymään mahassa. Skotit itse pitävät sitä taivaallisena.

Sekä englannissa että Ranskassa sisälmyssyltyt ja makkarat (tripes) nauttivat suurta arvostusta. Viimeksi käydessäni huomasin, että erikoisliikkeitä oli edelleen olemassa. Nimitys on ”triperie”. Muita eli tavallisempia leikkeleitä myydään yrityksissä, joiden nimi on ”charcuterie”.

Ranskalainen ”tripe”, etenkin ”andouillette”, jossa lautasella näkee muun muassa keuhkon riekaleita rakkuloineen kaikkineen, on suomalaiselle kova paikka. Mielestäni makukin on kammottava, jotain härskin ja eltaantuneen välistä. Mutta tällaista ei tietenkään pidä sanoa ääneen.

Näihin verrattuna ei ole ihme, että kotoinen musta makkaramme saattaa herättää äkkinäisissä epäluuloja, vaikkei siinä ole mitään ihmeellistä, paitsi verta. Ja osa lapsistakin syö palttua ja verilettuja.

Englantilaisen jouluvanukkaan kohdalla turvaudun itse sopivaan hämäykseen. Makeus ja ihra jotenkin eivät käy yksiin. Jutun kuvassa ihraa vanukkaaseen.

Sitten toisaalta Suomessa joka marketista löytyy leikkele, josta pidän kovasti, osittain siksi, että muu seurue jättää sen rauhaan, jos huomaa, mistä on kysymys, nimittäin kielileike. Sitä ei moni syö. Olen kysellyt, ja lihatiskillä on luvattu tilata vasikan kieltä. Sitä kun keittää ja kuorii, saa todella halvat leikkeleet. Meillä sitä harrastettiin joulupöydässä, mutta monissa se herättää kauhistusta. Paistettu maksa on suussa sulavaa – mutta munuaista en ole saanut vuosiin. Mutta kyllä hyvää jaksaa odottaa. Sen sijaan Helsingissäkin ravintoloissa tunnetut kivekset ja sorkat jätän rauhaan.