Hopeakettu

Marjaliisa ja Seppo Hentilän ”Saksalainen Suomi 1918” saattaa sopia mietittäväksi niille, joille Itämerendivisioonan osuus kansalaissotaan on epäselvä. Itse asiat tunnetaan tutkimuksessa puolen vuosisadan takaa.

Jos joku haluaisi kunnioittaa kukkalaitteella suomalaisia sinisilmäisyyttä ja hyväuskoisuutta, Vanhan kirkon puiston kulmassa Bulevardin ja Annankadun risteyksessä oleva saksalaisten kaatuneiden komea muistokivi olisi sopiva paikka.

Suomalaiset eli siis osa sivistyneistöä ja johtohahmoina Svinhufvud ja Paasikivi olivat ikuisesti kiitollisia saksalaisten ainutlaatuisten epäitsekkäästä avusta meille vähäpätöisille, joita kukaties uhkasi bolshevismi ja tuho.

Svinhufvud väitti myöhemmin, ettei muista maaliskuun 1918 kolmea valtiosopimusta, jotka lähettiläs Edvard Hjelt allekirjoitti omin lupinsa mutta sai niille senaatin hyväksymisen. Paasikivi on runsaassa muistelmatuotannossaan varsin vähäsanainen näiltä osin; hänellä riittää selittämistä saksalaisen prinssin valitsemisesta Suomen kuninkaaksi eduskunnassa, josta puuttuivat yhtä vaille kaikki vasemmistolaiset, myös ne, joilla ei ollut osaa kapinaan.

Saksalaissuuntausta ankarasti vastustanut Mannerheim, joka sai viikon voitonparaatinsa jälkeen potkut armeijasta juuri sopimattoman, Ranskaa, Englantia ja Yhdysvaltoja suosivan politiikkansa takia, tapasi Itämerellä laivassa kaksi suomalaista herraa, jotka olivat matkalla kutsumaan kuningasta. Mannerheim kysyi, eikö ajankohta ole ”epäasianmukainen”. Saksa oli juuri lähettänyt ensimmäisen rauhanpyyntönsä menetettyään mahdollisuutensa Länsirintamalla.

Suomalaiset herrat pitivät menettelyään täysin asianmukaisena.

Maaliskuun sopimuksilla Suomi oli selkeästi ja kiistattomasti luopunut kaikesta itsenäisyydestään Saksan hyväksi, ja se koski myös teollisuutta ja vientiä. Suomesta oli tullut kesken sisällissodan alusmaa, protektoriaatti.

Armeijassa ja siviilihallinnossa ylintä valtaa käytti Rüdiger von der Golz, saksalaisjoukon komentaja. Hindenburg, Ludendorff ja Saksan ulkoministeriö ilmaisivat kirjeissään ja kirjelmissään tyhjentävästi, ettei Suomi kiinnosta Saksaa muutoin kuin raaka-aineen lähteenä, ja lisäksi Karjalan kannas on sopiva pihtiliikkeen tukiylväs, Narva kun oli jo saksalaisilla. Pietari valloitettaisiin heti kun Länsirintaman taistelut olisi voitettu.

Suomalaiset maksoivat jälkeenpäin puoliväkisin retkikunnan kustannukset ja vahingonkorvausta saksalaisen yksityisomaisuuden tärvääntymisestä eduskunnan päätöksellä. Tapaus lienee ainoa laatuaan maailmanhistoriassa. Voittoisa liittolainen maksaa sotakorvauksia valtiolle, jota ei enää ole…

Hentilöiden kirjassa on paha puute. He mainitsevat, että saksalaisten esikuntapäällikkö von Falkenhorst oli ’”kaksinkertainen suomentaistelija”, koska oltujaan täällä 1918 esikuntapäällikkönä hän ilmaantui johtamaan Saksan joukkoja Norjaan ja yrittämään Muurmannin valloitusta 1941. Hän komensi Norjassa olevia joukkoja sodan loppuun asti ja sai sitten vaivoistaan kuolemantuomion sotarikoksista. Se muutettiin pitkäksi vankeusrangaistukseksi, josta hän istui useita vuosia ja kuoli korkeassa iässä 1968.

Siinä vasta saksalainen! Kenraalina keisarin armeijassa, Weimarin tasavallassa ja Hitlerin armeijassa! Tärkeintä on olla uskollinen esivallalle, mikä se kulloinkin onkaan.

Mutta se lähteiden puute on Wolf Halstin muistelmat I-III. Halsti oli kaksikielisenä pikkupoikana von Falkenhorstin lähettinä Helsingissä 1918, ja jälleennäkeminen pohjoisessa 1941 oli riemukas, kun von Falkenhorst johti Operaatio Hopeakettua. Lapin sodassa 1944 saksalaiset sitten nimittelivät Halstia petturiksi. Halstin muistelma olisi ensiluokkainen aikalaislähde.

Kirjoittajana ja sotilaana Halsti ymmärsi tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat paremmin kuin kukaan toinen. Hänen laatimansa laaja sotahistoriakin on hyvin tarkoituksenmukainen. Myös muistelmissa on sokeita pisteitä aina sopivasti.

Tänä vuonna ilmestyy monta kirjaa aiheesta ’”Mannerheim pienenä”. Hänen risaista nuoruuttaan käsitellään; toisissa kirjoissa kerrotaan, miten huono ylipäällikkö hän itse asiassa oli. Pian saamme varmaan lukea, että hän oli aivan surkea myös presidenttinä. Ennen pitkää Kiasman vieressä olevaan patsaaseen kiinnitetään nimen perään Hannu Salaman Mannerheimista joskus käyttämä kodikas tamperelaisnimitys ”Murha-Kustaa”.

Neljänsissä kirjoissa korostetaan, että hyökkäys Syvärille ja Ääniselle 1941 oli paha virhe, ja vastuussa siitä on Mannerheim.

Tuota sotaliikettä sopii todella ihmetellä. Se tuli Suomelle kalliiksi kaatuneina, eikä sen tarkoitusta ole helppo käsittää. ”Pantti” tuleviin rauhanneuvotteluihin oli Mannerheimin selitys, jota hän ei itsekään uskonut. ”Miekantuppipäiväkäsky” villitsi etenkin nuoremmat upseerit. Nyt vapautetaan heimokansat! Tosin heimokansat eivät halunneet vapautua, ja esimerkiksi Kiestingin ja Uhtuan taistelujen vaikeus johtui siitäkin, että siellä karjalaiset puolustivat kotitanhuviaan suomalaisia ja saksalaisia vastaan.

Saksalaisten maahantulon salliminen 1940 Mannerheimin ja Rytin päätöksellä ja hyökkäys kauas Karjalaan on kuitenkin helppo selittää. Paasikivi ei sitä käsittänyt; hänellähän oli mahtava taito osua poliittisissa ratkaisuissaan kerran toisensa jälkeen harhaan.

Mannerheimin ehkä alkujaan tunteenomainen vastenmielisyys saksalaisia kohtaan kehittyi jo 1918 kokemukseksi puheitten ja tekojen erosta. Myös 1940 saksalaisilla oli Suomessa sotilaallisia, taloudellisia ja poliittisia päämääriä. Tuota Mannerheimiin tulkintaa lienee tukenut Saksan ja Neuvostoliiton sopimus 1939 ja Talvisodan vaiheet.

Niin Mannerheimille oli vanhastaan selvää, ettei Saksan tarkoitusperiin kuulunut myöskään 1941 Suomen tukeminen. Jos Suomi ei olisi hyökännyt Syvärille 1941, ylipäälliköksi olisi vaihdettu sopivan kiihkomielinen jääkäri, ja hyökkäyksen olisi toteuttanut Saksa, alistettuna liittolaisenaan Suomi.

Saksaa kiinnosti täällä Outokummun kupari, Petsamon Nikkeli ja Ruotsin malmi. Ja Suomi protektoraattina.