Pylsy

Rakkaimmat kansallisruuat valmistetaan tähteistä. Matkailijat ja media kuljettavat tietoa niistä, ja ilo on yleinen.

Lähiruoka ei ole itsestään selvä ajatus. Suomalaisille silli ja sekahedelmät olivat kaupungista hankittua tuontitavaraa. Olisiko molempien sitkeä esiintyminen joulupöydässä tuota perua?

Varmuuden vuoksi sivuutan sen, että silli ja sen murtoveden muunnos silakka sattuvat olemaan mielestäni suuria herkkuja.

Otsikon sana sukelsi jostain mieleen. Ehkä ajattelin menneisyyttä; musta makkara ei ole mitenkään tamperelainen keksintö eikä Tapolan keksintö. Verimakkaraa tehtiin joka talossa syysteurastusten yhteydessä juuri tähän vuodenaikaan, Mikkelinpäivän aikoina.

Kerran olen ollut mukana tai katsomassa ja muistan, miltä uunista otettu verimakkara näyttää ja tuoksuu ja miten paljon siinä on ohraa. Meillä siis oli kirkonkylässä silloin huonona aikana kivitalon vanhassa piharakennuksessa karjaa ja Kettulasta oli hankittu peltoa 50 hehtaaria ja kuivurilla oli suuret pinot jyväsäkkejä, joihin oli ommeltu sinisellä ompelulangalla ruskealle pohjalle isoisäni nimikirjaimet. Kuivurirakennuksen kellarissa oli perunoita ja rottia.

Koska teurastuksen yhteydessä veri on juoksutettava kiireesti eikä sille ollut monta käyttötapaa, makkarakin oli nimenomaan jätteestä tehty herkku. Vaikka pakkaukset ovat koreita ja tuote erinomaista, markettien leikkeleet ovat samaa, ruhonkäsittelyn yhteydessä syntynyttä massaa ja silppua jauhettuna ja maustettuna ja useimmiten tietenkin paistettuna.

Tuo pylsy oli siis makkaran mallista sisälmyssylttyä, johon kätkettiin teurasjätteet tai ne ruhon palat, joita ei pystynyt piilottamaan muualle. En sitä kaipaa, vaikka toisaalta kun aladobi on palannut kauppoihin, sitä on ostettu ja se on havaittu edelleen herkulliseksi. Aladobista käytettiin nimitystä ”tytinää”, paitsi mummuni sanoi sitä ”vasikan hypyksi”.

Syltty lienee mitä tahansa muhennosta. Pohjalaismurteissa esiintyvä ”prässyltty” tunnettiin Helsingin kauppahallissa painesylttynä. Ei ole tullut kysellyksi, koska jouduin haikealle mielelle ostettuani torilta elävää jätettä, nimittäin nahkiaisia, joita meillä ei kukaan muu syö. Ne olivat jotenkin jauhoisia ja mauttomia. Ehkä sekin vuodenaikaherkku on ohi, että voi palata kotiin nahkiaisia kainalossa.

Vaasan ravintola Ernstissä Tikanojan Jaska ja muut herrat tilasivat ”viinamaqtoja”.  Ajatus nahkiaisen syömisestä ilman snapsia oli vieras ja vastenmielinen. Mutta aika oli toinen.

Paellat ja pizzat valmistettiin reseptillä ”katsotaan mitä sattuu löytymään” ja tarjoiltiin kuumana. Suunnilleen joka maassa on omansa. Eräät ovat kovasti ollakseen näistä kansallisherkuista, jotka eivät siis ole alkujaan herkkuja.

Suomalaiset vastineemme ovat karjalanpaisti ja kalakukko. Karjalanpaistista ei tule hyvää, jos siihen käyttää kaupassa valmiiksi paketoituja palasia. Kokoruuanidea on pitkä hauduttaminen jälkiuunissa eli leipomisen jälkeen, ja siksikin mukana pitäisi olla lihapaloja, joissa on luuta mukana. Se ydin kun vuotaa hitaasti liemeen, niin jo maistuu. Liki luuta liha paras.

Kalakukko – sekin kiihkeän himoni kohde, sisältää ruislimpun, läskiä ja muikkua (tai lanttua tai muuta sellaista).

Viimeksi kokeillessani tulin siihen tulokseen, että on pelkkää taikauskoa kuljettaa niitä Savosta asti. Helsingistä saa ihan hyviä kukkoja.

Jo lapsena ihmettelin, että mitä se laulaja nyyhkyttää, ettei saa koskaan ennee kiertää Puijonsarven nennee. Sen kuin kiertää!  Sitten ajattelin, että jospa laulun laulaja on Amerikan siirtolainen, joka siinä viihdyttää eli itkettää toista. En jaksa uskoa, että Ontarion tai Erien rannalla poikarukkaa odottaisi lämmin kalakukko, varsinkaan äidin tekemä. Ei kai muikuille ole myönnetty maahantuloasiakirjoja, vaikka läskiä löytyy.  Valkoinen ihra, jota sata vuotta sitten syötettiin ihmisillekin, oli ”Amerikan läskiä” tai ”Wilsonin pintaa”. Perimätiedon mukaan Lapuan – Kauhavan maantien rakentajille maksettiin nälkävuonna 1867 palkka kauhalla suoraan kouraan.

Suomalainen kummallisuus, joka yllättäen ainakin tiedetään myös nykyisellä Pohjanmaalla, on kropsu. Luullakseni en ole suostunut syömään sitä ainakaan kuuteenkymmeneen vuoteen. Vai nostattaako teidän ruokahaluanne ajatus että pannukakun päällä tai seassa on läskiä eli silavaa?

Toiset intoilevat kropsusta. Arvaan että he puhuvat itse asiassa pannukakusta, jossa on rasvaista maitoa ja kaksitoista kananmunaa.

Tuon ruokalajin sosiaalinen mittari voi olla sanonta, jolla ihmistä pilkattiin: Nurmosta ja kropsua eväänä.

Kun tuo kirjallisuudessakin ihasteltu ajatus unohtui, sitä pannukakkua tarjottiin myös kylmänä, ellei vieraalla uhrattu ihan itse tehtyä pullaa.

Joku saisi kirjoittaa pullan kulttuurihistorian. Vehnä ei sekään oikein ollut lähiruokaa, koska se on Suomessa säille alttiina vaikeaa viljellä. Mielessäni pulla tuo mieleen Ruotsin ja ruotsalaiset. Maan eteläosissa vehnää on viljelty vuosisatoja. Pullaan liittyy vahva sosiaalinen viesti. Ehkä siksi isäni, jolle oli aina hänen käydessään tarjottava pullakahvit ja kolme palaa sokeria kupilliseen, kysyi joka kerta, että onko pulla emänään itsensä leipomaa. Kaikki vapisivat raivosta. Kauanko pullataikinan on saanut kaupasta valmiina? 30 vuotta?

Kun tieteellisiä tutkimuksia varten katselin marketista pullapitkoa, jolla on suomessa niin monta nimeä, sitäpä ei enää löytynytkään. On vain kaikenlaisia tanskalaishenkisiä hörhellyksiä, joissa on kaikenlaista möhnää päällä. Pohjanmaalla pullapitko on ”ankkastukki”. En ole kyennyt arvaamaan kummallisen sanan alkuperää ellei taustalla ole sitten ruotsin kieli ja ankkuriköysi eli touvi.

Kulttuurihistoriaa tarvitaan haukkumasanan ”pullamössösukupolvi” oikaisemiseen. Tuo termi sopii minuun ja minua vanhempiin, ei nuorempiin. Ne jotka ovat syntyneet 1950-luvulla tai myöhemmin, eivät suostuneet syhömään suttua eli pullamössöä (maitokahvissa kasteltua korppua). Heille piti olla Pilttiä.