Puntariin

Ranskalainen Bruno Latour saavutti maailmanmaineen tutkimilla tieteen toimintatapoja ja erilaisia organisaatioita. Selviteltyään, mikä ja millainen on laboratorio hän vietti paljon aikaa korkeimmassa hallinto-oikeudessa (Conseil d’Etat) ja kysyi itseltään, mitä siellä oikein tehdään ja miten. Mikä on ”tuomioistuin” ja eroaako se lakiasäätävistä elimistä. Ei muuten eronnut.

Tein saman aikaisemmin ja panin tutkimukseeni korkeimman oikeuden alaotsikoksi ’”ihmiset ja yhteiskunta”.

Jos nyt olisi aika kirjoittaa samasta teemasta, otsikkoon ilmestyisi kenties sana ”verkko” tai sitten ”verkosto”. Perässä tulisi termi ”rajapinta”. Ihmiset ovat solmuja ja yhteiskunta on verkosto.

Valtioneuvostoa, ministeriöitä ja tuomioistuimia voisi pienentää paljon ottamalla skaalavapaan verkon teoria todesta. Hierarkkinen verkko on perinteinen malli. Skaalavapaa verkko on paljon tehokkaampi ja siis halvempi.

Esimerkki perinteisestä verkosta on sanomalehti. Esimerkki skaalavapaasta verkosta on Google-hakukone tai esimerkiksi tämä blogi. Esimerkki fyysisestä todellisuudesta olisi melkein mikä tahansa metsä tai vastaava biologinen järjestelmä. Se kasvaa uusia yhteyksiä ja hylkää vanhoja. Itse asiassa ionit ja kvanttikuoret tarkoittavat suunnilleen samaa, verkostoitumista.

Katselin Ruotsissa hyvillä mielin kirjaa, jonka kannessa oli hammasharjojen kuvia. Ala tai oppiaine on ”aineellinen kulttuuri”.  Juuri siitä olen rettelöinyt kauan kulttuurihistoriassa. Turun keskiajan tutkijat näyttävät tehneen valinnan, joka on mielestäni oikea. He menevät esineiden perässä menneisyyteen.

Käytännössä se tarkoittaa, että arkeologia ja kansatiede liukuvat hyvin lähelle historiaa. Hyvä niin.

Hammasharjoja muuten alettiin valmistaa ja myydä Ruotsissa 1836. Oma uteliaisuuden kohteeni on nyt usein mainitsemani puukko eli veitsi. En enää usko, mitä itsekin kirjoitin kirjaani. Ei se ole suomalainen erikoisuus.

Nyt minulla on valokuvat 1600-luvun ruotsalaisista puukoista, jotka nimenomaan eivät ole ”veitsiä” eivätkä tikareita. Yksi oli pantu kuin minua varten lautaselle näyhtteeksi, että puukolla vuollaan muutakin kuin puuta, tuossa tapauksessa lampaanreittä.

Niin se menee. Sian reiteen eli kinkkuun kokkiveitsi on parempi, lampaanreiteen puukko. Teräkulma ja terän paksuus merkitsevät.

Käytännön tutkimuksessa on nyt mukana se ajatus, jonka ranskalaiset esittivät puoli vuosisataa sitten. Subjektin ja objektin ero ei ole hyvä lähtökohta. On hullunkurista sanoa, että esimerkiksi vaatteet ja varusteet heijastavat yhteiskunnallista asemaa, siis sijaintia verkossa.

Näin haluaisi tietenkin ajatella Tukholman Grand-hotellissa, jonka etukahviossa saa erinomaista teetä yllättävän halvalla. Asiakkaat, tarjoilijat ja aulassa saapasteleva ovimies kantavat kaikki arvonsa merkkejä. Meilläkin portierilla oli kaluunat eli kulmat. Jos takin käänteissä oli sellaiset, se antoi oikeuden esimerkiksi pätkiä pahankurista asiakasta turpaan.

Laki muuttui juuri. Yksityisen vartijan vaatteissa täytyy lukea että vartija. Asiasta ei käyty ihmeempää keskustelua, mutta voimankäyttövaltuudet näyttävät lisääntyneen. Ehkä se on tarpeen muuttuneessa maailmassa.

Syvällisen aiheemme kannalta, siis ajatellen subjektia ja objektia, liivit käyvät esimerkistä. Poliisit ja vartija käyttävät erottuvia liivejä. Työmailla jokaisella on liivivarustus. Lastentarhan lapset ovat kuin pienenpieniä työmiehiä. Heidän ulkoiluvarusteisiinsa liitetyistä heijastavista liiveistä on vain hyvää sanottavaa.

Ja sitten ovat rikolliset liivit. Voi olla hiukan epäselvää, millaisia rikollisiksi arvioitujen moottoripyöräjoukkojen liivejä voi käyttää. Vielä epäselvempää on, olivatko nyt lehdissä käsitellyt klovninaamarit jokin tilapäinen oikku, kukaties elokuvista poimittuna, vai lisäesimerkki pukeutumisen vaikutuksista ja aiheestamme.

Vaatteet eivät osoita eli kuvasta ihmisen yhteiskunnallista asemaa, vaan vaatteet ovat ihmisen yhteiskunnallinen asema. ”Keisarin uudet vaatteet” on oivaltava satu, sillä jos keisarilla ei ole vaateita, hän ei ole enää keisari.

Andersen ymmärsi saman asian kuin historiantutkija Marc Bloch paljon myöhemmin. Kuninkaan viitta on pyhempi ja ihmeellisempi kuin kuningas. Joka pääsee sitä koskettamaan, parantuu taudeistaan. Bloch puhui ihmeidentekijä-kuninkaista.

Oivallus oli hieno, mutta kirkollisia ja maallisia pyhäinjäännöksiä on kumarrettu vuosituhannet, ja ihmiset ovat vaeltaneet saamaan helpotusta vaivoihinsa ihmeellisten esineiden ääreen. ”Aitoja” palasia Kristuksen alkuperäisestä rististä (joka ei liene ollut risti lainkaan), oli keskiajan Euroopassa kiintokuutiojalkoina enemmän kuin sahatavaraa satamissa.

Taikakalu eli onnea itselle ja kukaties tuhoa viholliselle tuottava esine on mukana arkeologisissa löydöissä. Eri paikoista löydetään jatkuvasti myös uhrilahjoja, esimerkiksi käyttämättömiä kiviesineitä. Esineeseen käytettyä työn määrää ajatellen tehoa on varmaan arveltu tavattomaksi.

Taikausko ei ole nyt puheenaiheena muodissa. Silti, jos ajattelee edellä kerrotuin tavoin, että ihminen ja esine eli subjekti ja objekti saattavat sekoittua toisiinsa, päätyy toisenlaiseen ajatukseen maailmastamme, esimerkiksi kysymyksiin digitaalisuudesta kotona ja koulussa, innovaatioista ja globalisaatiosta.

Näistä kaikista on kirjoitettu vaikka kuinka – mutta onko pohdittu, mikä osuus esimerkiksi älypuhelinten älyttömään käyttämiseen on taikauskolla.

Entä jos teollisuusyhteiskunnan nykyihminen on aivan yhtä taikauskoinen kuin kaikki esi-isänsä. Taikuuden toimiva perusidea on keksiä selitykset, miksi taika ei toiminut, ja esitellä uusia, väitteen mukaan parempia noitakaluja.

Autoissa, lentoasemilla, työpaikoilla puhelinta tai tablettia pakonomaisesti sormeileva ihminen povaa itselleen. Hän yrittää kurkistaa tulevaisuuteen. Hän haluaa koko ajan varmistaa näytöltä, millaiset kortit hänellä on, ja tietää, mitä ne tuovat tullessaan.

Kuvassa ruotsalaismies etsii kännykkäänsä Norjan tuntureilla.