Fasistinen itsetutkielma

Mieli hyristen luen professori Pentti Virrankosken muistelmakirjaa ”Laihinsa kukin kirnuaa ja yhtä paljo voita saa – Kauhavan kansanperinnettä ja elämänmenoa” (2010). Olin saanut sen tekijältä käsikirjoituksena ja lukenut. Nyt se tuli hyvin ajankohtaiseksi Vaasan Jaakkoo -puuhien yhteydessä. Vaikka Turun kollega on esimerkin ihminen, hän on kuitenkin onneksi ottanut muisteluksiinsa hiukan ruokottomampia juttuja sanontoja kuin Jaakkoo aikanaan. Aion pistellä niitä sinne kotisivuille, joihin linkki viittaa.

Ihan ääneen naurattaa erittäin tyypillisesti Kauhavalla käytetty tapa kiroilla kallisarvoisen Vapahtajamme nimeen. Kun renki muistele toiselle, että vanhassa palvelupaikassa Pilikreenillä (Pihlgren) sai riisipuuroa pyhäpäivisin, niin toinen hämmästeli tätä lauseella, joka olisi suomen laihalla kirjakielellä ”oletko vakavissasi” – ”ookko kristuksen perkelhen jesus?”

Naisten siunailuista näyttää puuttuvan tapaamisen odottamattomuutta kuvaava ”voi rakas”, joka lienee aiheuttanut myös väärinkäsityksiä. Kauhavalainen voi suuttuakin ”rakkahasti”.

Yksi lisäys tuli mieleen, jos tämä kirjoitus menee Virrankosken silmiin. Hänen äitinsä tyttövuosien kauppa-apulaispaikka oli Pelkolassa Leppäsellä. Kauppias muutti kohta kapinan jälkeen Viipuriin, joten paikallinen perinne ei lainkaan muista Mannerheim-ristin ritari Eero Leppästä, joka kaatui jääkäripataljoona 4:n komentajana Portinhoikassa 1944. Näyttää selvältä, että kysymyksessä oli juuri tuon kauppiaan poika, joka ilmoitetaan Kauhavalla 1907 syntyneeksi.

Tänään illanpäivällä on pohjalaisten tilaisuus. En ole tavannut näissä senioreissa käydä. Yksi syy on, että en aina oikein tiedä, mistä vastata, kun kysytään, mistä olen kotoisin.

Paikkakunnalla oli sellainen sanonta, jos jollain oli vaikka linkkuveitsi, joka oli ostettu oikein Porista, että ei tuo ole mistään kotoisin. Se tarkoitti vahvaa vähättelyä.

Olen syntynyt ja käynyt kouluni Kauhavalla, mutta Blut und Boden -pohjalla en ole yhtään pohjalainen, koska äiti ja hänen sukunsa on Satakunnasta ja isä Karjalasta. Isääkin piti joskus selittää, ettei hän ollut evakko, vaan ilmasotakoulun kautta paikkakunnalle tullut ja lyhyet kouluvuotensa Helsingissä asunut.

En vain tiedä, minkä verran sukujuurilla on merkitystä. Minulla on hyviä valokuvia sekä isänisäni että isänäitini kotipaikoista, joissa suvut olivat asuneet sata vuotta ennen kuin lähtö tuli. Ei ole tehnyt mieli käydä. Ehkä kysymyksessä on pelkkä luonnevikaisuus, koska en ollut mukana silläkään kertaa, kun serkut kokoontuivat katselemaan äidinisän syntymä- ja asuinpaikkoja Karkkuun. Muinaiseen kotipihaan kuulemma näkyvät Ellinvuoren laitokset. Eikä Kokemäenjoelle tarvitsisi passia eikä viisumia.

Ystävä- ja tuttavapiirissäni on vaikka mitkä määrät ihmisiä, joiden sukunimet esiintyvät paikkakunnan kartalla ja joista tiedän, että heidän sukunsa tai siis nimensä esiintyvät seudulla 1500-luvun lopulta.

Tuo suku ja sukunimi on Länsi-Suomessa hiukan mutkikkaampi asia. Siellä oltiin pitkään sitä mieltä, että sukunimi oli herrojen hullutusta. Ihmisiä puhuteltiin talon nimen mukaan, jopa niin, että jos tuli ihan vieraskin asuja, hänestä käytettiin talon nimeä sellaisenaan tai pienin muutoksiin. Koppalan kylän ja talon haltija, siis isäntä itse, saattoi olla ”koppalaanen”.

Tämä sama horjunta muuten näkyy eri puolilla Suomea. Jopa Kalle Päätalo saattoi olla vanhoille kyläläisille ”Kallio-Kalle”, kun Päätaloja oli paljon ja itse Päätalo oli vähän edempänä.

Jos asianomainen kohosi yhteiskunnassa ja otettiin esimerkiksi lukkariksi, otettiin sukunimikin, ja mielellään ruotsinkielinen. Mainitsemani kirjoittaja, ystäväni, oli suvultaan Lillfors, ja tuo Virrankoski oli sitten vuoden 1905 suuren nimenmuutoskampanjan tulosta, kirjoittajan mielestä hiukan erikoinen.

Joki, poikkimain kulkusuuntiin, kuuluu ihmisten nimissä – Lauttamus, Uitto, Silla (< silta). Nimissä peltoja käsiteltiin joskus kuin vesiä – Niemi ja Lahti ovat erittäin yleisiä ja vain harvakseltaan täsmennettyjä. Orrenmaat asuivat Jokiniemeä, ja kartassa luki Ånäs.

Kysymystä pitäisi tietysti käsitellä osana maan sisäistä muuttoliikettä ja se puolestaan liittyy elinkeinoihin.

En ole aivan varma, miten mieluisaa olisi asua paikkakunnalla, jossa ikätoverit osaisivat sanoa toisilleen, että tuo on se, jonka enon toinen serkku kaatoi ketunmyrkkyä naapurin kaivoon ja se yksi puukolla tapettu oli sitä sukukantaa, jota tavataan runsaasti maakunnan erilaisissa sairaaloissa.

Hitusen vakavammin sanoen arvaan, mitä perua on tämä tietty kaksijakoisuus suhteessa omaan perinteeseen. Isäni tuli kotivävyksi, kuten talonpoikaisissa sanotaan. Äidin perheellä oli kauppaliikkeitä ja asema yhteisössä. Se että isäni oli sitten joitakin aikoja oikea ja päätoiminen asianajaja maalaiskunnassa, oli suuri harvinaisuus. Epäilen että terävästi ajatteleva isoisäni, joka muutoin piti taloaan ja sukuaan kuin paalulinnakkeessa, saattoi hyvinkin olla työntämässä isääni ja siis perhettä väljemmille vesille.

Isäni muistelmakirja on kirjoittajan tuntien hyvinkin tasapainoinen kirje eikä omien aikaansaannosten esitteleminen ainakaan minun mielestäni mene mahdottomuuksiin. Siitä on silti luettavissa selvinä tosiasioina, että 60-luvun alusta Helsingissä hän oli lyhyessä ajassa omassa elementissään, menestyi ja viihtyi. Toisaalta oli kuin joku olisi arvannut, ettei pienehköillä liikeyrityksillä elä maaseudulla pitkään. Vaikka meillä ei kaupattu tekstiilejä eikä puukkoja eikä myyty autoja eikä viinaa, kyllä se alkoi havaittavasti hiipua selvästi ennen vuosituhannen vaihdetta. Naapurissa nurmettuu pelto paikalla, jossa oli vielä lukioaikoinani monen sadan työntekijän meluisa ja menestyvä kutomo-

Niinpä valitsin itselleni vaakuna-aseen Iisakki Järvenpään luettelosta. Täytyy hankkia. Luettelonimi on ”tanhupuukko” – pelkkä kahva tupessa. Nokkela ratkaisu, kun teräasetta ei oikeastaan saisi kantaa julkisella paikalla.