Itke, itke

M.A. Castrén siis kertoo Kuolan Lapista, että kun hän otti ja pani silmälasit nenälleen tehdäkseen muistiinpanoja, miehet purskahtivat itkuun ja naisen karkasivat metsään. Jotkut jäivät paikalleen sätkimään kouristellen ja koristen.

Samanlaisia viitteitä on myöhemmässä kirjallisuudessa. Voi varmaan epäillä, ettei tällainen tapaus ollut vain kolttasaamelaisen erikoisuus.

Itse asiassa Jared Diamondin kirjassa on valokuva Uuden Guinean asukkaasta, joka siinä näkee ensimmäistä kertaa erilaisen ihmisen, vaatteita käyttävän, ihonväriltään poikkeavan.

Valokuvatun ilme on merkillisen samanlainen kuin Ville Kivimäen hienossa tutkimuksessa ”Murtunut mieli” olevassa SA-kuvassa, jonka olen ottanut tämän kirjoituksen kuvitukseksi. Kysymyksessä on siis psykoottinen pelkotila, ”tärähtämnen”, jota nimitettiin kranaattikauhuksi tai shokiksi. Meillä Suomessa näitä tapauksia tuli paljon suurhyökkäyksessä -44, ja kuten Kivimäki kuvaa, varautuminen sellaiseen ei ollut kunnossa.

Taikauskoinen tarve tulkita sekä ruumiillisia että henkisiä vaurioita asianomaisen eli uhrin ilkeydeksi tai luonteen vioiksi on hyvin lujassa.

Yhden kerran kuljin maksullisena joulupukkina. Se oli partiopoikien toimintaa, josta oli oikein ilmoiteltu paikallislehdissä. Eräässä kodissa pikkupoika sai juuri tuon pohjattoman kauhun ilmeen ja syöksyi parkuen pöydän alle itkemään. Joulupukille tuli kiire. Lapsen vanhemmat lupasivat antaa piiskaa noin tolkuttomasta käyttäytymisestä.

Siihen loppui ansiotoimintani joulupukkina.

Olisivatko merkit, eleet ja ilmeet nykyisin vähissä?

Jotain on unohtunut. Etenkin lapset osasivat ennen häpäistä toisiaan ja turvallisen matkan päästä aikuisiakin. Irvisteleminen ja silmien venyttäminen oli oikein suosittua. En tiedä, liikunko liian suppeissa piireissä, mutta irvistelyä lällättelytarkoituksessa en muista nähneeni pitkiin aikoihin.

Kirjallisuuden opetuksessa on nykyisin erikseen opetettava, mitä tarkoitti takapuolen näyttäminen. Menneenä aikana kun vanhemmat naiset eivät välttämättä käyttäneet alushousuja, ele oli yksikäsitteinen – heittää hameet korviin ja pyllistää.

Kansainvälinen sormimerkki saapui Suomeen hyvin myöhään ja tuntuu keskittyvän autoiluun. Monien eleitten taustalla oleva ”paha silmä” ei ole tullut meille koskaan. Tietynlaisella katseella voi aiheuttaa kohteelle onnettomuutta, tietävät monet kansat, ympäri maapallon. Ainakin Italiassa myydään tänäkin päivänä kaulassa kannettavaa onnenkalua, jonka tarkoitukseksi ilmoitetaan juuri suojaaminen pahalta silmältä.

Joku julkaisi mielestäni hiukan ylimalkaisen artikkelin tunteiden ilmaisen tavoista ja viittasi esimerkkinä Islantiin, jonka keskiaikaisessa kirjallisuudessa sanotaan varoitettavan tunteiden osoituksesta. Tuota on hiukan vaikea lukea ajattelematta Islannin kuluvan vuoden jalkapallomenestystä ja reaktioita siihen. Jokin minimalismi on kuitenkin tapana liittää erilaisiin viikinkeihin, ellei muuten niin vähäsanaisuutena.

Suomessa Kalevala on täynnä itkeviä sotureita, kuten muuten on myös kreikkalaisten Ilias.

”Se on Seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket.” ”Vaka vanha Väinämöinen, tuo tuosta pahoin pahastui: itki illat, itki aamut, yöhyet enemmin itki…”

Mieleen ei tule uusimmalta ajalta Suomesta korostuneita mainintoja miesten itkemisestä. Sitä vastoin muistiin tulee heti kansanlaulun säkeistöjä, joita ei yleensä oteta laulukirjoihin, mutta joihinkin kokoelmiin kumminkin:

”Kun Rannanjärvi haurattiin, niin härmäläiset itki…” Kansanlaulaja vielä korostaa: ”Kun Rannanjärvi haurattiin, ei kirkonkellot soinut. Ei siellä pappi saarnannu eikä lukkari laulaa voinu.”

Juuri pohjalaislauluissa on siellä täällä säkeitä, joissa kuolema tai Vaasan linnaan joutuminen aiheuttaa sellaista, että tuo tai tämä, nimeltä mainittu mies ”hienolla äänellä itki” (kun mun parhaalla poijallani on raurasta henkselikkin).

Kun ajattelee ehkä armeijasta ja suljetuista laitoksista levinnyttä tavoitetta, ettei saisi ilmehtiä eikä osoittaa tunteita, ajattelee samalla havaintoja teollisen maailman mukanaan tuomista henkisistä vaivoista.

Erään tyyppinen mielenmasennus aiheuttaa ilmeiden ja ilmaisujen jäätymistä. Vaikea sanoa, onko se ajatus taikauskoa, että synkkien ilmeitten ja värittömien ilmaisujen omaksuminen puolestaan aiheuttaa synkkyyttä.

Hyvin tunnettu tarina kertoo, että Saksan armeijan suuruuden luoja Moltke, Helmut von, kaiken preussilaisuuden perikuva, nauroi kaksi kertaa elämänsä aikana, ensin nähtyään ranskalaisen linnoituslaitteen, jonka ranskalaiset sanoivat olevan mahdoton valloitta, ja toisen kerran, kun anoppi kuoli.

Hieman harvemmat ehkä ovat selvillä siitä, että viime vuosisadan filosofian nimimies Martin Heidegger oli kuuluisa hurjistuneesta perusilmeestään, joka jo riitti pelästyttämään heikommat niin etteivät he edes yrittäneet lukea herra professorin pääteosta ”Sein und Zeit”. Itse luin sen silloin kerran, kun harrastin filosofian klassikkoja, eikä kyllä naurattanut.

Heideggerin kerrotaan nauraneen kerran, vuoristoretkellä kuuluisan ja lukuisin urhoollisuusmitalein palkitun, sotakirjastaankin kuuluisan Ernst Jüngerin kanssa. Herroilta nimittäin putosi maahan makkara, tai mahdollisesti hapankaali. Sitä kurkottaessa sotasankarin nahkahousut (lederhosen) repesivät kuuluvasti.

Parempi tuo kuin se islantilainen viikinki, jonka naurua seurattiin. Hänestä kerrotaan, että hänellä oli tapana nauraa kohti kurkkuaan ja samanaikaisesti itkeä varpusen munan kokoisia kyyneleitä, nimittäin aina kun häntä oli kohdeltu epäkunnioittavasti tai hänellä oli muusta syystä mielessään veren vuodattaminen.