Populistin puukko

Populismi on vääriä vastauksia vääriin kysymyksiin. Politiikka on vääriä vastauksia oikeisiin kysymyksiin.

Populismi, jonka arvioidaan siirtyneen nyt USA:sta ja Venäjältä muuhun Eurooppaan, ei ole uusi ilmiö. Myös Ateenan niin sanottu demokratia, jolla siis ei ollut mitään tekemistä etenkään meidän tarkoittamamme demokratian kanssa, antoi parhaat paikat demagogeille. Sana on kreikkaa ja tarkoittaa arvostelukyvyttömien äänestäjien hurmaamista täysin tyhjillä puheilla.

Ateenan perinne jatkuu myös siinä, että isänmaan isät lähetettiin melkein poikkeuksitta maanpakoon, jossa he sitten riutuivat katkeroituneina.

Ihmiset eivät koskaan anna anteeksi hyväntekijöilleen. Vihollisiaan he eivät väsy liehittelemään, koska näistä he ovat jatkuvasti riippuvaisia-

Populistiset kirjoittajat, joita sanottiin filosofeiksi tai historiantutkijoiksi, sepittivät sopivia valheita peitelläkseen, miten raskaasti ihmisiä vedettiin nenästä. Tämä koskee myös Platonin fantasiavaltiota, jossa ”viisaat” olisivat käyttäneet valtaa.

Ovatko asiat edelleen samalla kannalla, sen lukija päätelköön itse.

Nimitys on pelkkä haukkumasana. Johtavia populisteja ovat nyt Putin ja Trump. Erdögan on vain vanhan koulukunnan tyranni.

Sanaa voi käyttää myös tutkijan tavoin. Silloin on palautettava mieleen, että populismi, oppurtunismi ja progressiivisuus eli edistys ovat kaikki olleet julkisia ryhmittymien nimiä eri maissa. Niitä on esitelty ylpeyden tuntein.

Tunnettuja – ja perättömiä – ”kansan” nimissä esiintymisen tapauksia olivat roomalaiset muistomerkit ja rahat, joiden kirjaimet SPQR tarkoittivat Rooman senaattia ja kansaa, ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, jossa sanotaan veikeästi ”me, kansa”.

Otsikko ei sitten olekaan viittaus Occamin partaveitseen. En edes tiedä, olko Occamilla partaa eli siis partaveitsen tarvetta. Keskiaikaisista partaveitsistä kyllä tiedän jotain.

Saimme sellaisenkin ajatuksen päähämme, että kirjoitan uudestaan 70-luvulla ilmestyneen Puukot-kirjani. Sitä näkee jatkuvasti antikvariaateissa käsittämättömän hintavana.

En oikein muista, miksi tuo kirja aikoinaan tehtiin, mutta muistan hyvin, että kuollut veljeni Mikko näki paljon vaivaa metsästäessään erilaisia puukkoseppiä ja tupentekijöitä ja otti kovasti valokuvia. Niitä siinä kirjassa on, ja suurin osa niistä on menettänyt merkityksensä.

Tuolloin ei ollut oikein muuta kuin Sakari Pälsin Puukko-kirja, jota arvostetaan suotta. Luulen että tuon Pälsin kirjan takana oli rehellinen tarkoitus, rahan tarve. Koska Otavan kirjallisella osastolla työskennellyt tohtori, myöhemmin professori Eino Kauppi, silloin sukunimeltään Kauppinen, oli erittäin innokas puukkojen keräilijä, jäljet taitavat johtaa sylttytehtaalle.

Miksi Eino niitä puukkoja keräili ja mitä varten hän oli niistä kovin mustasukkainen, sitä en tullut tietämään. Olin hänen suosiossaan silloin 60-luvulla ja opin paljon, ennen kaikkea niin sanottuja taustatarinoita sota-ajan ja seuraavien vuosikymmenien kirjailijoista. Hän harrasti erikoisesti Haanpäätä ja lienee saanut aikaan Koottujen teosten ensimmäisen laitoksen. Hän tunsi Haanpään hyvin ja tämä asioi Otavassa hänen kanssaan.

Niinpä kun hän sai toimittaakseen Juttujen laajan valikoiman, hän antoi sen minulle tehtäväksi. Tein sen ja sain jopa nimeni takakanteen. Luin tietenkin kaikki Haanpään teokset läpi, eikä se ollut tuhlattua aikaa.

Myös puukkokokoelman näin ja sain hypistellä sen aarteita. Koska kauhavalaisena olin kasvanut kaikenlaisten veisten keskellä, en oikein ymmärtänyt, mitä erikoisen hienoa puukoissa oli.

Mutta kirjan kirjoittaessani sain kosketuksen Kustaa Lammiin, joka oli viimeinen vanhan linjan käsityömestari, sain häneltä jumalattoman hienon juhlapuukon ja kauniin kirjeen. Hän eli hiukan yli satavuotiaaksi.

Ensin Timo Hyytinen ja sitten Anssi Ruusuvuori ovat julkaisseet laajoja ja suunnattoman laajoja kuvateoksia puukoista. Lisäksi Kansallismuseon kokoelma on järjestetty ja siellä on pätevästi toteutettu tietokanta kaikista kokoelman puukoista.

Molemmat miehet ovat tehneet hyvin arvokasta työtä, jota kunnioitan suuresti.

Molemmat tulevat harmistumaan minun kirjani uudesta laitoksesta. Kiistän siinä esitettävin perustein heidän perusajatuksensa puukosta suomalaisena ja vain suomalaisena esineenä. Nykyiset nuoremmat asiantuntijat ja lukuisat fantastista työtä tekevät puukkomestarit tietävät tarkoin, mikä on puukon ja veitsen ero. Tuo ei ole niin kummallista, koska he ovat itse määritelleet sen eron ja samalla selvittäneet, etteivät esimerkiksi Lontoosta löydetyt keskiajalla valmistetut veitsi ole puukkoja. Sen näkee teräkulmasta tai jostain sellaisesta. Kauhavalaisten ikäisiä Mora-puukkoja he eivät juuri mainitse. Suomalaiset puukkojunkkareista kirjoittavat vaikenevat esimerkiksi norjalaisista tutkimuksista, joissa pohditaan oluen ja puukkojen valtavaa osuutta henkirikoksissa 1600-löuvulta alkaen.

Käyhän se noinkin. Itse olen kulttuurihistoriasta oppinut, että erilaiset joukot kehittävät lähes aina edellytyksiinsä nähden erinomaisia välineitä. Kun puoli maapalloa on tai on ollut pusikkoa, ja aina on ollut tehtävä nuotioita tai sateensuojia tai korjailtava verkkoja tai nuolia tai valjaita, ajatus puukosta vain suomalaisena esineenä on mielestäni höperö.

Ehkä myös museoiden ja kokoelmien puukkomme osoittavat tuttua ilmiötä, henkistä takapajuisuuttamme ja heikonlaista metallien käsittelytaitoa ja käsityöperinnettä.

Nähdäkseni kirjojemme pohjalaispuukko on saanut vaikutteensa lähinnä Ruotsista ja Venäjältä. Ruotsin ja Norjan puutyön taidot olivat kerran henkeä salpaavat, kuten viikinkilaivoista näkee, ja Karjala ja sitä ennen Novgorod olivat kuuluisia kirvesmiehistään.

Siksi pohdin kirjassani, miksi suomalainen puukko on ollut nyt 100 vuotta suomalaisuuden symboli. Suomi lienee todellakin ainoa maa, jossa ihmiset (miehet) ostavat toisilleen teräaseen syntymäpäivälahjaksi. Niin teen itsekin.