Omakieli

Bob Dylanista tietämättä hänestä mainittavasti, tilanteessa jossa tietäjiä ja häneen hurmaantuneita on aivan kaikkialla.

Runouden yksi tehtävä on ällistyttää. Suomessa viimeiseksi Sarkia ja Kivikk’aho kirjoittivat niin hienoja rakenteita, että lukija ihmettelee, miten sellainen on mahdollista.

Runouden toinen tehtävä on osoittaa, miten eteviä me olemme ja miten tyhmiä te. Joskus käytetään ranskalaisen sosiologian termiä ”distinktio”, vaikka ilmiö oli todellisuudessa sosiologien alkulaukauksia, 1800-luvulta. Ensimmäisten joukossa Veblen selvitteli, miten ja millä rakentein ihmisryhmät toimivat erottuakseen myönteisessä valossa ja kohotakseen joukkojen yläpuolelle. Yksi ikuinen keino on silmiinpistävä kulutus, conspicious consumption.

Itse käytin työelämässä aivan liian kalliita pikkutakkeja ja valehtelin, että ne ovat siistin näköisiä, vaikka todellisuudessa pidin kalleimmasta tweedistä ja brittien akateemisesta tyylistä, nahkapaikkoineen kyynärpäissä. Nekin jotka eivät harrastaneet kangaslaatuja, tekivät tietä. Itse suhtauduin ja suhtaudun edelleen ylimielisesti liituraitamiehiin, jotka osoittavat vaatteillaan, että heillä on enemmän rahaa kuin makua.

Runouden ja taiteen modernismissa ääneen julistettu pyrkimys oli ärsyttää porvaria. Porvari tarkoitti silloin pikkuporvaria, ei oikeistolaista.

Haluttiin itsestään turhia luulevan keskiluokan tunnustavan esimerkiksi suuttumalla rajoittuneisuutensa ja ymmärryksensä himmeys.

Tämä on turhankin ilkeästi sanottu. Diktatuurit julistavat omaa sieluttomuuttaan suosimalla joka suhteessa vanhanaikaista taidetta ja kirjallisuutta: Saksa, Neuvostoliitto, Kiina ja monta muuta, poikkeuksena säännöstä Italia, jossa edes diktatuuri ei todellisuudessa oikein toiminut ja osa modernisteista oli kiihkokansallisia.

Eurooppalaisen keskiluokan erikoisuus on sen päättymätön halu olla pilkan kohteena ja vielä maksaa siitä huvista. Esimerkiksi maalaustaiteessa suuri osa tämän hetken arvostetuimmista ja siis kalleimmista tekijöistä aloitti lahjattomiksi julistettuina töhertäjinä, joiden teokset eivät kelvanneet kenellekään.

Minulle henkilökohtaisesti esimerkiksi nobelistit Tranströmer tai Milosz tai Brodsky ovat olleet ilmestyksiä ja olen vakuuttunut siitä, että he ovat sanataiteen huippuja. Tiedän hyvin, että jotkut toiset, täysin järkevät ja arvostelukykyiset ihmiset, pitävät heidän tekstejään vain omituisina ja parhaassakin tapauksessa yksitoikkoisina.

Varon nyt huolellisesti sanomasta, että Bob Dylan on aikamme suurimpia runoilijoita. Niin voi olla, mutta minä en ole oikea henkilö arvioimaan sitä asiaa, koska Dylan, Donovan ja jopa Beatles livahtivat aikoinaan ohi puhtaasti henkilökohtaisista syistä.

Voisin korjata vahinkoni järjestämällä itselleni kurssin nyt, mutta mahtaisinko tuottaa mitään sellaista, mikä ei olisi vanhastaan tuttua melkein kaikille muille?

Mutta: Nobel-komitean valinta oli tietenkin kaupallinen ja ovela. Onnittelen. Vuoden valinta oli paras keino saada myönteistä julkisuutta myös ”vaikealle” kirjallisuudelle.

Mutta mukana tuli kaksi erinomaista asiaa. Ruotsalaisten pitäisi itsensä tietää Carl Michael Bellmanista, että tekstin ja musiikin eli siis laulun perinne on vahva ja suurenmoinen. Jostain syystä tuo liitto, jota voisi sanoa trubaduuriperinteeksi ja on kuitenkin jatkunut nyt tuhat vuotta, alkoi pahasti rakoilla.

Paljon tärkeämpi näkökohta on puhutun (lauletun) kielen kunnioitus.

Asia nimittäin on niin, että toimintaelokuvista ja viihderomaaneista alkaen tavallinen ilmaisu voi antaa paremmat edellytykset kuin usein jo jähmettyneen ilmaisun toistelu. Ranskassa Prèvert jatkoi ja sai valtavan suosion heti Valeryn kuoltua 1944. Prèvert kirjoitti mestarillisesti korostetun tavallista kieltä ja liikehti ahkerasti laulelmien ja iskelmien alueella. ”Kuolleet lehdet” ja ”Mui8stathan, Barbara”, ovat hänen tekstejään. Valery oli takuuvarmasti vaikea, Ranskan suuren perinteen edustaja.

Suomessa vähän tunnettu Boris Vian toi lavoille runon rinnalle jazzin ja rikosromaanin ja kirjoitti ensimmäisen protestilaulut, joista amerikkalaiset saattoivat todellakin saada vaikutteita (Le déserteur).

Tarkkaavainen lukija huomasi, että nyt tässä blogissa on mainos, Vaasan Jaakkoo. Mainos on omani. Levyjä ja kirjoja myyn minä. Haaveena on hyväntekeväisyyshankkeen (palvelutalot, vanhukset) ohella saada hiukan tuloja, joilla voisi kattaa omasta laihanpuolisesta lompakosta suoritettuja äänitys- ja valmistuskustannuksia.

Mutta takana on ajatus, joka liittyy päivän teemaan.

”Kansanomainen” kulttuuri, tässä tapauksessa vanha murrekirjallisuus, on ollut joiltakin osin aika höperön ihailun kohde. Minua tuo ”isien työ” -linja ei sytytä. En ottaisi piimäpunkkaa vaivoikseni, jos se on huonosti tehty. Jos se on hyvää käsityötä, se on sitten eri asia. Pidän myös uudesta käsityöstä.

Luin taas lehdestä hometaloista. Vanhat, omiin tarpeisiin sopeutetut talot eivät yleensä homehdu; oma taloni on kuiva ja ongelmaton.

Vanha, jokapäiväisyyttä tavoitteleva puhe, siis suullinen kerrontaperinne, ei homehdu. Tämä Vaasan Jaakkoo on esimerkki siitä.

Tekstit ovat 1920-1940-luvulta. Sen ajan taidekirjallisuudesta vain hyvin pieni osa on hengissä niin että sitä lukisi ilokseen.

Tällä hetkellä haeskelen sotien välisen ajan humoristisesta viihdekirjallisuudesta virkeyttä. Pakinakokoelmat, joita on monta, eivät auta, koska niiden lehtori-näkökulma on niin rajoittunut. Sen sijaan esimerkiksi Matti Kuusen toimittamat puoliruokottomat kansanrunouden tutkijain keräämät vitsit ovat oikeasti hauskoja. Lauluissa tiedämme hyvin, että ennen Helismaata ja Vainiota ja Salmea muutkin kuin Tatu Pekkarinen ja J. Alfr. Tanner tekivät aivan mainioita hupilauluja. Ne esiin.