Seula

Sain selville, miten Pekka Vuori ja Mauri Kunnas ovat molemmat Sastamalasta, toinen siis Kiikasta ja toinen Vammalasta. Molemmilla käden taidot ja silmän kyvyt ovat hurjaa kansainvälistä luokkaa, ja siis piirtäjinä.

Myös äidinäitini oli Kiikasta, ja isoisä Karkusta.

Professori Pentti Virrankosken laajasta ja perinpohjaisesta teoksesta ”Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944” (1994) hain tiedon lisää tähän puukkohommaani, ja löysin.

Tietysti olin selvitellyt ja kirjoittanut kirjaan Kauhavan Iisakki Järvenpään ja Juho Kustaa Lammin ja ollut kirjeenvaihdossakin Kustaa Lammin kanssa. Vastaukseni (Puukot, 1976) on ilmeisesti oikea. Kysymys on, miten on menty lisäansioiden hankkimisesta elinkeinoon ja siitä teollisuuteen. Puukoissa on kysyttävä, miten kyläsepät ja maakunnankuulut mestarisepät synnyttivät johonkin (Kauhavalle, Rovaniemelle) verstasteollisuuden ja johonkin eivät.

Pohjalaispuukko näyttää olevan Kalajoen puukon kehitelmä, ja kaikki olennainen on 1700-luvun Vöyrin puukossa. Siis: veneenrakennus.

Pohjanmaalla Ilmajoki (Könnit) oli kuuluisa ja käsityötaidoillaan loistivat Vähäkyrö (läkki), Kurikka (ajopelit) ja Jalasjärvi – Kauhava ja Härmä eivät. Nyt viimeksi mainituissa on seinä seinässä kiinni kaikenlaista verstasta, ja kuuluisin on tietysti Jorma Lillabackan työ.

Vastaus on: rautatie. Järvenpää ja Lammi olivat itse ratatöissä, ja kohta kun junat alkoivat kulkea Seinäjoelta pohjoiseen, joku asemapäällikön rouva mullisti maiseman perustamalla puutarhan, ja elinkeinorakenteen rohkaisemalla jopa naisia perustamaan tekstiiliteollisuutta ja miehiä myymään puukkojaan rautatieasemalla.

Varsinaisesti innostuin kun löysin Virrankosken alaviittauksesta kaipaamani tiedon pohjalaispuukon rappiosta. Muistan sen itse niin hyvin. Järvenpään puukot alkoivat tuntua kalliilta ja markkinoille tunki kaikenlaista puolitekoista tavaraa.

Vastaus: saksalaiset! Saksalaiset sotilaat ostivat kaiken, mikä edes näytti puukolta, ja maksoivat konjakilla. Ja kun minä olen tuntenut oikein hyvin niitä poikia, jotka sodan aikana rasvasivat junan kiskot Härmän mäessä päästäkseen kiipeämään kulkevaan junaan ja myivät suoraan repusta puukkoja mullivaunun ikkunasta. Yksi poika ammuttiinkin; missä lienee pervitiinipöllyssä ampuja ollut.

Mutta menekki oli rajaton 1940-1944. Ja vähä vähältä menekki aleni ja sitten ruotsalaiset Morat tulivat joka timpurin kupeelle. Hienoa että meillä on kuitenkin romantiiikka-pohjainen korupuukkoperinne ja esimerkiksi Alatorniolla etenkin tukkilaisten tarpeisiin kehitetty Pekanpään puukko ja kainuulainen Tommi, joita voi onnistua ostamaankin.

Mutta käsityötaidot kasaantuivat pitäjiin, ja Kiikan oma tuote oli seula. Sitä tarvittiin etenkin jyvien erottamiseen roskista, ja itse laite on metallisena käytössä hiekkakuopilla, betoniasemilla ja kullanhuuhdonnassa tänäkin päivänä.

Kiikkalaiset tekivät seulan taivuttamalla liotetusta laudasta, sitoivat sen vitsaksilla ja kutoivat verkon kangaspuissa jouhista tai niinistä. Laite on siis sama kuin joka keittiön sihti.

Turussa on Puutori ja entinen Vehmaan kihlakunta ympäristöineen tunnettiin Vakka-Suomena. Puuastioiden tekoa harjoitettiin vielä sotien välisenä aikana, vaikka ennen pitkää sinkkipelti sen tuhosi. Puinen saavi, joita tehtiin usein yhdeksän toinen toistaan pienempää yhtenä pakettina torilla myytäväksi, ei ollut kenen tahansa taito. Kaarevien kimpien urittaminen pohjalautoihin sopiviksi vaati taitoa ja kokemusta. Joka talossa oli porstuassa vesisaavi, punkka pyykinpesuun ja saunalla ja navetassa tarvittavat kiulut.

Kun tekijämiehet olivat enimmäkseen köyhiä itsellisiä, hinnat olivat niin olemattomia, ettei astioiden tekoon oikein kannattanut käyttää talon aikaa. Taidon osaavat saattoivat jatkaa askarettaan vanhoiksi ja vaivaisiksi asti.

Venäläistä ostotavaraa olivat Novgorodin seudun vuollut ja koreaksi maalatut puulusikat ja huopatossut. Huovuttamien ei ole tavaton taito; kotiteollisuus menestyi aikansa Parikkalan seudulla, mutta Länsi-Suomessa huopatöppönen oli ennen sotia harvinaisuus. Kun itse kävin kansakoulua, huovikkaat oli jokaisella, myös opettajilla. Jossain vaiheessa niiden pohjiin alettiin liimailla kumipaloja, koska paljaaltaan ne olivat armottoman liukkaat.

Uho-laulujen vinkkelitossujen ja toppatakkien pilkka vaimeni nopeasti. Molemmat olivat pakkassäällä maalaisoloissa mainiot, ja kuten muistelmista ilmenee, venäläisiä huopatossuja himoittiin. Saksalaiset eivät saaneet niitä pitää, vaan menettivät varpaitaan metallilimaskein varustelluissa alppikengissä vartiossa seistessään.

Mutta Kiikan käsiteollisuutta tuettiin näyttelyillä; ompelijana pätevä mummoni sai palkinnon vuosisadan alussa, ja äitini on ottanut koristenapit ja pompulat talteen ja koonnut niistä taulun.

Virrankoski kertoo, että seulantekijät varastivat puun talollisten metsistä ja säästivät siten kustannuksia. Valmiita seuloja myytiin hevoskuormittain, tai ellei saanut hevosta lainaan, seulasäkki selässä, Turussa, Uudessakaupungissa tai Raumalla, Keikyästä jopa Porissa, Tampereella ja Hämeenlinnassa. Nälkävuosien aikana muuan Kynnysmaa oli tuonut myyntimatkoiltaan seularahoilla hankittuja jauhoja kerralla 120 kiloa eli maton.

Viimeinen seulamestari oli Fabian Anttila, joka kuuluu valitelleen, ettei sillä toimella elä kuin kädestä suuhun. Liian menevät halvalla. Tyrvään maatalousnäyttelyssä Fabian kuitenkin julistettiin voittajaksi ja kysyttiin, haluaisiko hän kunniakirjan vai rahaa.

Vastaus oli:” Kyllähän sitä kunniaa aina saa, mutta raha olis vetkaletta.”

Tuohon voi lisätä vain ettei tuohon ole mitään lisäämistä, taiteen ja taidon maailmassa.