Tasan arvoton

En osaa uskoa että sosiaalinen media olisi jotain uutta. Jotta se olisi, ihmistenkin olisi pitänyt muuttua, mutta aika on hidas. Kun jokin tulee toiseksi, ainakin siihen menee viisikymmentä tuhatta vuotta.

Miten paljon mieluisampaa olisi, jos kirjat ja kirjoituset tulisivat julkisuuteen nimettöminä eli kirjoittajana olisi Anonymous. Kansilehdelle tai etusivulle painettaisiin lukijoiden nimet. Verkossa sellainen onnistuisi vallan vikkelästi.

Meillä on keinoja saada selville, mitä on tapahtunut. Luultavasti osittain unohtuneet konnantyöt saisivat suosiota. Moni haluaisi rikastua, vaikka tuon tavoitteen saavuttamisen keinot sattuisivatkin puuttumaan kokonaan. Keinoja löytyy.

Jos rikastuminen tuntuu liian köykäiseltä tavoitteelta, niitä on muitakin. Voisi yrittää olla kaunis ja kuolematon ja aina terve ja parempi hyppäämään tasakäpälää kuin kukaan toinen.

Eilen hotellissa oli matkailijalle erilaisia pusseja ja kasseja. Vähän katselin, löytyisikö sellaista kansansadussa kerrottua kätevää säkkiä. Se toimi niin, että kun säkin suun aukaisi ja sanoi ”pois pojat pussista”, sieltä alkoi lappaa olentoja, jotka alkoivat kovasti piestä ketä tahansa kohdalle sattumaa, kuten esimerkiksi poliisia tai sosiaalityöntekijää. En muista varman päälle. Ehkä se oli pahaa isäntää tai ilkeää jättiläistä, mutta kätevä varuste joka tapauksessa.

Ranskalaiset olivat kiihkeimpiä vastustamaan veljeyttä, vapautta ja tasa-arvoa. Siellä oli kauan sotien jälkeen puolueita, joiden jäsenet eivät ottaneet tällaista koskaan suuhunsa, vaan kannattivat jotain kenraalia tai perinnettä tai isien uskoa.

Viime sotien aikana motto oli virallisesti ”työ, perhe ja isänmaa”. Ja saksalaisilla oli omansa. Suomessa näkee jossain paikoissa lyhyen ”kunnia -isänmaa”.

Ehkä tasa-arvo oli filosofien kiero muutos joidenkin uskontojen, etenkin kristinuskon välillä väläyttelemästä samanarvoisuudesta Jumalan edessä. Nähdäkseni papit ja lakimiehet hiiltyivät Jeesukseenkin juuri siksi, että tämä ei tuntunut panevan painoa heidän asemalleen ja siihen liittyvälle oikeudelle olla parempia kuin muut ja käyttäytyä sitten sen mukaisesti.

Vielä nyt elävien muistin aikana saatettiin julistaa (C. Maurras,  k. 1952) että puhekin tasa-arvosta osoittaa puhujan mielenvikaisuutta.

Viittaamatta Orwellin ilkeään muunnelmaan Sikojen valtion tasa-arvon käsityksestä ajattelen todellisuudessa demokratian tilaa ja tulevaisuutta.

Kahden puolueen järjestelmässä äänestäjien olisi valittava parempi eli siis paras ehdokas, ja kampanjaa (suomeksi ”sotaretki”) käyvät tekevät parhaansa osoittaakseen, että nyt tarvitaan juuri tätä asianomaista ehdokasta. Valtamedia, esimerkiksi tämä Kemppisen blogi, tekee parhaansa osoittaakseen, että kansa on väärässä.

Torjuakseni sellaisen epäilyn, että tässä kujeillaan, kysyn miten ison pörssiyhtiön asiat mahtaisivat sujua, jos toimitusjohtaja tai hallituksen puheenjohtaja valittaisiin osakkaiden ja työntekijöiden pääluvun mukaan äänestyksellä.

Ministeriksi asti nousseita ei yleensä mainita kaupan tai hoito- ja hoiva-alojen tai koululaitoksen parhaiksi tuntijoiksi. Heidän arvellaan edustavan tasapuolisesti yleistä ja yhteistä etua.

Luettuani iltapäivälehdet ja silmäiltyäni, kuten tapani on, sanomalehtiä verkosta, olisin valmis ehdottamaan, että ministerit ja muut poliittisen teorian esimerkit menisivät joukolla Tukholmaan katsomaan Mikael Persbrandia Macbethinä.

Maxim-teatteri on aika pieni, mutta eiköhän sinne mahtuisi. Sijaintikin on helppo, Karlaplan.

Ongelma on tietenkin kieli. Kiinnostunut suomalainen ymmärtää erinomaista ruotsinnosta vielä huonommin kuin Shakespearen alkuperäistekstiä. Onneksi on Rossin mainio käännös. Sitä kannattaisi tutkia etukäteen. Juuri ”Macbethissa” kieli puristuu tiukkaan ajatuksiksi. Macbeth herättää nukkujat niin etteivät unet enää lepää.

Puhe on koko ajan siitä, miten henkilökohtainen valta aiheuttaa murhia ja ennen pitkää kaikkien kädet ovat tahroissa verestä, joka ei lähde pesemällä.

Politiikkaa ei ollut vielä keksitty. Niinpä tässä on kuninkaita, lapsia, vaimo, petettyjä kannattajia, kannattavia pettäjiä, hyvin selvä kuvio.

Shakespearen riisuminen aika viitteelliselle näyttämölle vähin näyttelijöin tuo teoksen väkevästi esiin. Paljon parempi näin kuin turhan rekvisiitan keinoin.

Kävimme muiden asioiden (veitsien) johdosta Armeijamuseossa, jossa todella oli vitriineissä se tarpeisto, jota teatterissa ei tällä kertaa tarvittu. Ruotsissa tuokin museo on hyvin pasifistinen ja siten omiaan herättämään ajatuksia. Tällä kertaa ei käyty kuninkaan linnan yhteydessä olevassa Livrustkammeressa, jossa haarniskoista näkee havainnollisesti, miten pieniä ihmisiä kuninkaat olivat, myös suuriksi kehutut.

Tämän kirjoituksen kuvassa näyttäytyvät Persbrand huligaanikuninkaana on vain yksi särmä tulkinnasta. Näyttelijä on maan merkittävimpiä. Tarkemmin ajatellen meillä Suomessa ei taidakaan olla varsinaista vertauskohtaa, kenties kiitos sen, että teatterissa ovat vuosikymmeniä temmeltäneet erilaiset suuntaukset – samanlaiset kuin ”Macbethin” tuulen tuivertamat noidat – joihin tukeutuen on sitten tiedetty, mitan teatteria tulee tehdä.

Tämä samainen Shakespeare kirjoitti juuri tässä näytelmässä että elämä on huono näyttelijä, joka pelehtii jonkin aikaa näyttämöllä ja josta ei sen jälkeen kuulla enää.

Elämä on mielipuolen kirjoitelma, täynnä ääntä, vimmaa, merkitystä vailla.

Onnekasta että siltikin aika vaivattomasti voi hankkia itselleen pääsyn tällaiseen ja palata teatterin harhakuvien maailmasta pahasti hätkähtäneenä.