Onnen tupa

 

Isännän käskystä renkipoika Antti Ahven lähti pyssyn kanssa tavoittelemaan Sika Sippurahäntää navetan vierestä sikalasta. Mutta tämä olikin sellainen sika, että se ei jäänyt odottamaan, vaan otti jalat allensa ja lähti kipittämään yhä hurjempaa vauhtia mutkitellen oikealle ja vasemmalle niin ettei kenelläkään ollut hetken kuluttua edes aavistusta, minne se oli mennyt.

Se meni ison järven rantaan, kahlasi ja uida porskutti asumattomalle saarelle ja kuivattuaan korvansa ja kammattuaan saparonsa se mietti, että nyt olisi hankittava hyvän sään aikana työkaluja.

”Minä rakennan itselleni yksinurkkaisen talon, kun olen täällä yksin. Ja siihen tarvitaan sitten ainakin kirves ja vasara, puukkosaha ja vintilä, kovelo ja huppuri ja sen verran rautanauloja, etteivät ensi hätään lopu.

Kun Sika Sippurahäntä askarteli työmaallaan, ilmestyi siihen Pässi Päkäpää, joka oli itsekin lähtenyt omia aikojaan kulkemaan.

”Veliseni, veikkoseni – mitäpä siihen nikertelet ja nakertelet?” kysyi Pässi Päkäpää.

”Onnen tupaa rakentelen asunnoksi itselleni”, sanoi Sika Sippurahäntä.

”Ota minut toveriksi. Tehdään kaksinurkkainen talo kun meitä on kaksi miestä.’”

Tuumasta toimeen. Ja kun Kissa Sika Sippurahäntä ja Pässi Päkäpää kovasti puuhasivat ja hääräsivät, hissutteli siihen Kissa Kirnauskis ja kysyi:

”Veliseni, veikkoseni – mitäpä siihen nikertelette ja nakertelette?”

”Onnen tupaa rakentelemme asunnoksi itsellemme”, vastasivat Sika Sippurahäntä ja Pässi Päkäpää.

”Ottakaa minut toveriksi”, sanoi Kissa Kirnauskis. Rakennetaan kolminurkkainen talo, kun meitä on kolme miestä. Ja kyllä kissa on aina hyvä olemassa.”

No hyvä. Näin he tekivät, ja sitten lensi lehahti kaukaisista kylistä ihmisten ilmoilta pois Kukko Kultakannus, ja kysyi:

”Veliseni, veikkoseni – mitäpä siihen nikertelette ja nakertelette?”

”Onnen tupaa rakentelemme asunnoksi itsellemme”, vastasivat Sika Sippurahäntä, Pässi Päkäpää ja Kissa Kirnauskis.

”Ottakaa minut toveriksi ja rakennetaan nelinurkkainen talo, kun meitä on neljä miestä”, Kukko Kultakannus sanoi. ”Ja minä voin istua orrella ja kurkistella vuoroon toisella ja vuoroon toisella silmällä, ettei pääse tapahtumaan mitään onnetonta. Se on viisas, joka pitää varansa.”

No niin. Onnen tupa tuli valmiiksi ja eläimet rupesivat taloa pitämään ilman huolen häivää.

Mutta niin vain kävi, että pitkin metsiä juoksenteli toisten kaltaistensa kanssa Susi Hukkanen, ja sillä oli nälkä. Lintujen jutuista se oli ymmärtänyt, että kaukana saarella oli nyt tupanen, jonka asukkaista susi voisi hyvinkin saada vatsantäytettä.

Toiset sudet sanoivat, että sinne ei parane mennä. On siellä kuulemma sellainen peli, että alta pois. Ja ne neuvoivat, että Susi Hukkasenkin kannattaisi jättää koettelematta voimiaan sellaisten väkimiesten kanssa.

Mutta Susi Hukkanen ei uskonut, vaan hankkiutui saarelle, jossa onnelliset eläimet viettivät iloisia päiviä kyntäen, kylväen, mullittaen ja nipsaisten ja napsaisten joskus tuleentuneen tähkän poskeensa, eivätkä ne olleet panneet yöllä oveakaan lukkoon.

Kohta kun Susi Hukkanen syöksyi sisään hurjasti irvistäen, Kukko Kultakannus kiekaisi komean kukkelikuun, Sika Sippurahäntä syöksyi täyttä karkua kimppuun ja puraisi sutta nilkkaan ja Pässi Päkäpää otti vauhtia ja puski Susi Hukkasta päin kuonoa. Kun vielä Kissa Kirnauskis loikkasi uunin päältä suden kimppuun ja kynsi minkä ehti, sudelle tuli niin kiire ettei se ehtinyt taakseen katsoa.

Toiset sudet ihmettelivät Susi Hukkasen murjottua muotoa ja tahtoivat tietää, kuinka siinä näin oli käynyt.

Susi Hukkanen sanoi, että siellä nelinurkkaisessa talossa asui kamalaa väkeä. Tuskin hän oli päässyt sisään, kun kypäräpäinen kenraali huusi katonrajasta että käykää kimppuun. Suuttunut sotamies syöksyi kimppuun ja puri häneltä jalan melkein poikki. Ei susi ehtinyt käpäläänsä ojentaa, kun jo pimeästä hyökkäsi joku panssaripää ja antoi hänelle niin vasten kuonoa, että näkö himmeni. Ja lopuksi loikkasi uunin päältä oikea pahantekijä, varmaankin ompelija, kun se terävillä neuloilla pisti ja tuikki niin että pää oli kuin tikkitäkki.

Niin se Susi Hukkanen selitti, ja kaikki sudet olivat samaa mieltä, että siihen tupaan oli parempi olla menemättä.

Mutta onnen tuvassa elämä meni menoaan. Sika kuurasi lattiat, kukko piti katon kunnossa, pässi tilkitsi seinät, oven ja pienen ikkunankin niin ettei sieltä päässyt ilkeinkään tuuli sisään, ja kissan työn tuloksena lattialle ilmaantui hurjan pitkä ja vaikka minkä värinen matto.

Sen pituinen se.

 

 = = =

Pitäisi ehkä seuraavaksi tukeutua samaan satuun, jonka Haavion muotoilemaa pidempi versio on Joel Lehtosen kirjassa ”Ilvolan juttuja – kansansatusovitelmia Suomen lapsille”, 1910).