Ikävä tarina

Kätevä Dostojevski-sääntö on lukea kirjat uudelleen aina kymmenen vuoden välein. Ne ovat niin hyviä, etteivät muistikuvat tule tielle.

Tshehov-sääntö on viisi vuotta. Etsin sitaattia – lause ei ole hyvä, ellei siinä ole rakkautta. En löytänyt. Ehkä se ei olekaan Tshehovia. Ehkä sitä ei löydy painetusta kirjallisuudesta.

Joku henkilö siteerasi hiljan väärin Hemingwaytä, jota ei pitäisi mainita näin suurten kirjailijoiden yhteydessä. ”Kirjoita edes yksi lause, joka on tosi.”

Kun miettii, mitä tuo mahtaisi tarkoittaa, huomaa takaisin kääntäessä, ettei Hemingwayn lause ole ”tosi”. Hän on käsittänyt asian mutta ei saanut sitä sanotuksi. Ei ollut lahjakkuutta. ”Todellinen” ja ”oikea” kävisivät yhtä hyvin ja osoittaisivat lauseen kehäpäätelmäksi tyyppiä ”punainen on punainen”.

”Write the truest sentence that you know”, sitaatti jatkuu. Tuota ei voikaan suomentaa. Tosin?

Luin siis taas kerran Tshehovin ”Ikävän tarinan”. Englanniksi otsikko on vakiintunut muotoon ”Dreary story” eli siis ikävystyttävä.

Mutta novelli on todellisuudessa vastaväite Hemingwaylle, joka tosin ei ollut syntynytkään, kun tuo kirjoitettiin. Mutta Tshehov oli hyvin selvillä toisen luokan kirjailijoista.

Esimerkki lauseesta, joka ei ole tosi, on ”Ja aurinko nousee”. Kysymyksessä on tietenkin sitaatti. Lähde jatkaa kohta ”eikä ole mitään uutta auringon alla”, joka ei liioin pidä lainkaan paikkaansa, vaikka kuulostaa juhlalliselta.

Tshehovin tarina ei kerro noin 72-vuotiaasta professorista, vaan noin 62-vuotiaasta professorista. Voi olla että joku ymmärtää otsikon tarkoittavan ikävystyttävää. Minusta näin ei ole. Tarina on ikävä siinä mielessä, ettei sellaista haluaisi mielellään kuulla.

Näyttäisi että kirjoittaja oli tässä vaiheessa eli aloitettuaan suuret novellinsa myös löytänyt sen piirteen, joka hänestä kuuluu mainita esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Tshehov oli elämänvalheen suuri kuvaaja.

Novellissa ei ole yhtään lausetta, joka olisi tosi. Mielikuvitusjuttuna se on tietenkin tarinana valhetta, mutta lisäksi sen henkilöt, professori ja tämän rouva, Puolassa asuva poika ja kotona asuva musiikkia harrastava tytär, tätä kosiskeleva musiikin tuntijaksi laittautunut mies, jolla oli rumat liivit, nuorena teatterista hullaantunut kasvattitytär jonka kanssa vanha professori pitää yhteyttä, tätä naista kiertelevä kollega yliopistolta, muuan lehtori ja avustaja tiedekunnasta sekä yliopiston portinvartija, kaikki ovat sepittänet ympärilleen viidakon villin perättömiä tarinoita, asenteita, mielipiteitä ja eleitä.

Päähenkilö on omana aikanaan kuuluisa tiedemies ja on oman aikansa mitoin kohonnut korkealle, salaneuvokseksi. Hän on yhden kerran elämässään luultavasti oikeassa ja ajattelee toden ajatuksen. Novellin viimeistä edellisellä sivulla hän istuu hotellin vuoteella unettomuudesta kärsien ja arvioi elämänsä olleen alusta loppuun tuloksetonta ja vailla johtavaa ajatusta. Sitten hän puoliksi aavistaa, omia harhojaan metsästävän kasvattityttären ilmestyttyä yllättäen sinne kaukaiseen kaupunkiin, että myös tuo johtava ajatus elämänmenossa on valhe. Sellaista ei ole. Sellaisia ei ole.

Olisi kiinnostavaa saada selville, kuka tai ketkä panivat liikkeelle Tshehovin väärät ja valheelliset tulkinnat. Kaikista hakuteoksista löytyy esimerkiksi väite, ettei hänen tarinoissaan ja näytelmissään tapahdu oikein mitään. Jotkut, esimerkiksi hyvä Tshehov-tuntija ja Stanislavskin tuttava Eino Kalima taisivat puhua ”sisäisestä tapahtumisesta”.

Mutta jos ”tapahtuma” tarkoittaa jotain käsitettävää, se tuskin voi olla sisäinen eli huomiotta jäävä. Tässäkin sisäisen muutoksen kuvauksessa on koko ajan yksi henkilö, joka ei valehtele ja jonka huomioihin voi uskoa, lukija.

Novelli on muuttumattomuuden, siis vellovien tuntemusten kuvaus, ja tuo sellaisena mieleen bakteeriviljelmän laboratorion lasiastiassa. Liiikettä ja kuhinaa riittää, bakteerit lisääntyvät ja kuolevat, mutta sanan tavallisessa merkityksessä mitään ei ’”tapahdu”.

Tshehov keksi penisilliinin neljäkymmentä vuotta ennen Flemingiä, joka hänkin unohti keksintönsä pitkiksi ajoiksi. Niinpä on ikävää syyttää Tshehovia tunteettomuudesta suhtautumisessa henkilöihinsä.

Syytös tuntuu ensin oikealta, koska toisin kuin muu 1800-luku Tshehov ei sortunut mielistelemään lukijaansa. Tänäkin päivänä tuo on tavallisin tauti ja erikoisen suosittu television sarjanäytelmissä. Ellei katsojaa viekoitella väkivallalla tai erotiikalla, liikatunteellisuus eli sentimentaalisuus otetaan käyttöön.

Sentimentaalisuudessa ei ole sinänsä vikaa. Se sopii erinomaisesti tyttökirjoihin ja sotaromaaneihin. F.E. Sillanpää teki sentimentaalisuudesta itselleen taiteen ja niinpä häntäkin syytellään ”biologin maailmankatsomuksesta”.

Mahtaako laboratoriossa kolisteleva tutkija vihata bakteeriviljelyjään? Luultavasti ei. Luultavasti hän ei ymmärtäisi kysymystäkään. Joten ei hän niitä rakastakaan.

Juuri nyt kun mikrobien perinnöllisten ominaisuuksien ja niiden aineenvaihdunnan selvittäminen on suuren mielenkiinnon kohde, monen voi olla vaikea pysytellä poissa laboratoriosta.

Mutta tuo kiihko on sama joka pani Tshehovin tutkimaan elämää sillä edellä esitetyin varauksin hän todellakin suhtautuu luomiinsa ihmishahmoihin usein kuin mikrobeihin.

Novelli ”Kaksintaistelu” osoittaa ettei Tshehov kirjoittajana asetu kenenkään henkilönsä puolelle toista henkilöä vastaan.

Muutosta ja eroa esimerkiksi Tolstoihin ja Dostojevskiin on ihmetelty. Vastaus on helppo. Vanhemmat klassikot kirjoittivat kiinteistä kohteista (ihmisistä) Newtonin tapaan. Tshehov lisäsi jo tunnetun kenttäteorian. Minusta hän ennakoi kvanttikentän. Mutta siitä voidaan riidellä.