Sana takaisin

 Olen ollut pariin kertaan sitä mieltä, että Antony Beevor on tarpeeton ihminen. Jotkut lukijat ovat sitä mieltä, että sotatarinoita on jo tarjoiltu aivan liikaa ja että olisi aika antaa kuolleiden haudata elävänsä.

Beevor on kirjoittanut koko toisesta maailmansodasta ja lisäksi Stalindgradista ja Berliinistä sekä Normandian maihinnoususta ja Ardennien vastaiskusta.  Ja muutakin.

Näitä kaikkia aiheita on kukaties käsitelty paremmin moniaalla.

Silti väittäisin, että erinäisten tapahtumien tunteminen on paikallaan. Useat onnettomat ajat, kuten 1914 ja 1939 ovat alkaneet siitä, että liian moni on liian tosissaan arvellut ihmisten tulleen paremmiksi, oppineen jotain ja että niin ollen sellainen asia kuin sota on mahdoton. Rauhat on tehty iskulauseella ”ei enää koskaan sotaa”.

Terijoen salavasta pidän puuna. Eräs mies kuitenkin koki huonon puolen. Puu on pehmeänlaista ja oksat kovia repeämään, kuten monien pajun sukuisten. Hän oli näet huolellisesti harkittuaan päättänyt hirttäytyä. Syynä olivat taloudellinen ahdinko, yleinen näköalattomuus, elämän arvattavuus ja vielä sydänsurut.

Hän järjesti itselleen Terijoen suuren ja komean rautatieaseman ratapihalta pätkän köyttä, ripustautui köysi kaulassaan salavaan ja potkaisi. Mutta oksa petti, köysi katkesi ja jalkaankin vielä sattui.

Kaikin puolin ja syystä vimmastuneena hän palasi kämpille, joutui liikekannalle pannuksi, Talvisotaan Summaan, kapiaiseksi Kankaanpäähän, upseerikouluun samalle paikkakunnalle ja niin poispäin.  Myöhemmin hänestä tuli arvostettu lukuisien luottamustoimien haltija, erinomainen perheenisä ja rakastava puoliso.

Jos tällä hetkellä kysytään, jokainen vastuullinen henkilö vakuuttaa, että sota Euroopassa on mahdottomuus, vaikka sellaista sotaa on käyty jo pitkään Ukrainassa.

On myös sanottu, että ensimmäinen maailmansota oli vanhan vallan viimeinen korahdus, joka lopetti sääty-yhteiskunnan. Sen asian voi nähdä kyllä myös toisin.

Beevor osoittaa monien muiden tavoin, ettei ihmisten kyky arvioida asioita väärin ole kadonnut eikä liioin halu rääkätä toisia ihmisiä. Ellei selvää syytä ole, sellaisia keksitään.

Puheena olevan kirjoittajan ansio on tekstin eläväisyys. Ardenneissa ja Normandiassa hän tuntuu myös suorastaan halukkaalta kuvailemaan englantilaista ja amerikkalaisten harjoittamia hullutuksia.

Hän osaa myös piirtää tilanteita. Normandian bocage, usein kivi- tai pensasaitojen ympäröimä rämeikkö, soveltui hyvin huonosti sodankäyntiin. Amerikkalaisista erikoismaininnan saavat teksasilaiset nuoret miehet, joilla oli hyvin harjoiteltu kyky ampua kaikkea, mikä liikkui. Kovin useissa tapapauksissa se oli oma naapuriporukka eli sievistellen ”ystävällistä tulta”. Myös ilmavoimat saa osansa. Saksalaisia oli taivaalla tuskin lainkaan. Rynnäköinti kohdistui välillä joko pakeneviin siviileihin tai omiin osastoihin.

Beevor suorastaan innostuu kertoessaan niistä vaarallisista mielipuolista, joita liikkui marsalkkoina ja kenraaleina ja kenraalisotamarsalkkoina molemmilla puolilla.

Erikoisen löylytyksen kohde näyttää oleva marsalkka Montgomery. Hänestä onkin anottu, että hän saattoi olla esimerkki tuolloin tuntemattomasti asperger-tyyppisestä henkisten ongelmien ryhmästä.

Montgomeryllä oli kyky arvata aivan väärin. Hän arveli ihailijoikseen sellaisia alaisiin, jotka eivät todellisuudessa kestää samassa huoneessa hänen kanssaan viittä minuuttia. Lisäksi hän luultavasti luuli olevansa jonkinlainen jumal’olento.

De Gaullea Eisenhower ja Churchill lienevät sanoneet pahemmaksi viholliseksi kuin Hitler. Kertomuksista päätellen mielipide on ymmärrettävä.

Patton oli tunnetusti hullu, mutta toisaalta aikaansaava henkilö. Ja sitten oli niitä muita ja lisäksi vahingollisia perinteitä. Briteistä sanotaan, että heidän aselajiylpeytensä oli sitä luokkaa, että kuorma-autoa ei autettu ojasta, koska sellaiset tehtävät kuuluivat pioneereille eivätkä jalkaväelle.

Kuva kansojen kohtaamisesta, esimerkiksi ranskalaisista tasapainoilemassa tämän kaiken keskellä, on satuttava ja liikuttava.

Itse sodan kuvauksiin kyllästyneet voisivat ottaa katseltavakseen Beevrin kirjan ”Paris after the liberation”, joka kuvaa siis sodan jälkeisiä vuosia, tai erittäin korkealla ymmärryksen ja kirjoittamisen tasolla Tony Judtin kirjaa ”Postwar”.

Yksi kysymyksistä on hyvin painava. Löytyykö sille ilmiölle selitystä, että kysymys kommunismista ja etenkin myönteinen suhtautuminen Moskovaan vangitsi niin totaalisesti ranskalaisten niin sanottujen intellektuellien ja englantilaisistakin osan mielikuvituksen ja mielen?

Historia on jälkiviisautta. Jälkiviisauden valossa reaalisella sosialismilla ei sittenkään ollut sellaista ajatukselliselta sisältöä, jonka selvittely tuntuisi esimerkiksi nyt mielekkäältä.

Mutta sitä selviteltiin ja samalla oltiin tietoisia siitä, että tulevaisuus on Moskovan ja menneisyys pian romahtavan Amerikan.

Tässä mielessä menneiden asioiden kertaaminen ja miettiminen vertautuu joskus puhtaisiin alusvaatteisiin.

Turhaa hienoutta, ehkä, mutta tuntuu hyvältä.