Epäihmisen palvonta

Taata, satakuntalaissyntyinen isoisäni, laittoi itselleen sisään tultuaan Samarinia. Hän vilkaisi minua silmänurkasta, kaatoi korkkiin ihan hiukan jauhetta ja laittoi minulle pienen juoman. Siihen aikaan kuplivat juomat olivat aika harvinaisia. Koskisen limunaatitehdas pullotti hapotettua esanssijuomaa, jonka nimi oli Pomelo. Sitä saattoi saada saunailtana, tuskin muulloin. Mutta Samarin-hedelmäsuola oli lapselle suosionosoitus. Ja se kutitti suussa hauskasti.

Tämäkin muisto näytettiin minulle unessa. Sitä keittiötä ja taloa ja lasista pulloa ei ole ollut vuosikymmeniin olemassa. Virike eli unen siemen oli kai siivoaminen. Tänään illansuussa imuroidaan kirjoja. Kylpyhuoneen kaapit tyhjennettiin viisaasti pahvilaatikkoihin kesäkuussa. Nyt on komeasti ulko-ovella lajiteltuja säkillisiä odottamassa kyytiä sorttiasemalle. Jossain on hyytynyttä kynsilakkaa, salaperäisiä voidetölkkejä, kuivahtanutta pesunestettä ja Samarin-pusseja, jotka olivat odottaneet käyttöä ainakin kaksikymmentä vuotta.

Tavallisesti tällaisia töitä tehdään jonkun kuoltua. Tässä on toisessa huoneessa naishenkilö, joka löysi äitivainajansa kaapista kuusi kertaa parsitun nilkkasukan. Itse jouduin miettimään pistoolia ja siihen kuuluvia panoksia. Asetta ei ollut tarkoitettu asiakkaiden kurissa pitämiseen. Lentäjät saivat valita itse; pienet aseet kuten tämä poliisille luovutettu Walther 6.35 olivat suosiossa, koska lonkalla roikkuva rohjo saattoi olla kantajalleen hengenvaarallinen, tarttua kiinni kesken kaiken.

Lattajalkafreudilaisuus on melkein yhtä ikävä piirre kuin jalkahikimarxilaisuus. Uskon Tony Judtia, jota Antony Beevor säestää. Meidän uusstalinismimme oli amerikkalaista tuontitavaraa. Lapualaisooppera oli ensin, sitten 1969 Woodstock ja pian etenkin ranskalaisten typerysten (joita sanottiin intellektuelleiksi) aivoitukset kimposivat Kaliforniasta Suomeen. Aku Ankka ja Michel Foucault ovat kauan kadoksissa olleita kaksoisveljiä, ja Sartre oli naapurin poika.

Hyvin harva jaksoi lukea Althusseria, ranskalaista filosofia ja antihumanistia, jolla oli taito löytää itsensä Marxin kirjoituksista sellaista, mitä siellä ei ollut. Psykoanalyysin puolella saman urakan teki strukturalistiveli Lacan; alleviivasin itsekin hänen kirjojaan, etenkin kohtia, joita en käsittänyt, ja niitä tuli paljon enemmän kuin alleviivaamatta jääneitä.

Epäilyn ja vavistuksen tuntein selaisin Baranin ja Sweezyn ”Monopolikapitalismia”, jos Tammen Huutomerkki-sarjan nide olisi tallella. Hyvä ettei ole. Itse kirja esitellään nykyisin klassikkona, onneksi kätkemättä sitä tosiasiaa, että tämä taloustieteellinen, uraa uurtava oligopolien paljastus on osoittautunut puutteelliseksi.

Toisin kuin jotkut en rinnastaisi näitä tekijöitä Marxiin enkä liioin Vebleniin. Marxin innostavuutta ei voi mitenkään kieltää, ainakaan jos hyväksyy hänen teoksikseen nekin, jotka Engels kirjoitti. Jo Kommunistisessa manifestissa on repäiseviä kohtia – jotka ovat toteutuneet.

Olen aivan marxilainen siinä, että köyhän kansan pitäminen köyhänä oli minustakin vuosituhansia monien edun mukaista ja niin toimittiin. Marxin yleistys on kuitenkin väärä. Herroja ja kuninkaita herjattaessa saa muistaa, että joukossa oli hyviä herroja, joita ilman eräät kaikille hyödyllisiksi osoittautuneet muutokset olisivat jääneet toteutumatta. Ja että ”kansanvalta” ehkä viittaa siihen tietoon, kuka kulloinkin pitää kansaa vallassaan. Sellaista että kansa harjoittaisi vallankäyttöä jonkin järjestelmän mukaan, ei liene tapahtunut.

Baran ja Sweezy muuten olivat aika liikuttavia kansanvaltaisen Neuvostoliiton ihastelussaan. Siinä onkin eräiden taloustieteilijöiden ongelma. Kun toimitaan numeroiden varassa, kuten ekonometriassa, se on sitten kysymys erikseen, ovatko numerot oikeita.

Aikoinaan suositut puheet symbolisesta isänmurhasta olivat ihan hauskoja. Olen itse tuntenut isiä, jotka poikiaan tarkkailtuaan ovat tahtoneet rahansa takaisin. Tietty kilpailu suuntaan ja toiseen on lähes sääntö. Isät kilpailevat siis hekin poikiensa kanssa, eikä muuten äidinrakkaus ole sekään aina ja kaikkialla pyyteetöntä.

Isoisät ovat toisessa asemassa. Olen itsekin kysellyt nuorilta, miksi he hankkivat vaivalloisia lapsia, kun lapsenlapset ovat niin mukavia.

Kesällä viettäessämme juhlaa yhteisen isoisämme muistoksi serkkujen kanssa, joku raportoi saaneensa kuulla kyliltä ihmettelyä, että mitä epäjumalanpalvontaa tuo nyt sitten on – mies kuin mies. Ei siinä mitään ihmeitä ole eikä ollut.

Huomauttaja jätti huomiotta, että palvontamenoja harjoittavat ahkerimmin ne, jotka haluavat itseään palvottavan. En oikein muista nähneeni jääkäripatsaalla enkä sankarihaudoilla eturivissä niitä raskaan uhrin antajia, joista puheissa on tapana mainita. Mukana heitä kyllä on, mutta hyvin usein ne muistot vetävät hiljaiseksi.

Ennen kun joku täytti peräti 50 vuotta, nöyrempi väki saattoi suoraan kysyä, että saapiko tällainen tavallinenkin ihminen ihan onnitella merkkipäivän johdosta.

Rituaali tarkoitta usein aivan muuta kuin miltä näyttää. Hautajaismenojen myönteinen vaikutus on näkyvä ja kuuluva. Muistotilaisuudessa tunnelma usein nousee, joskus melkein riehakkaaksi.

Merkkipäiväperinne on aika kummallinen. Taustalla on nimi. Myös Suomessa nimipäivä on eri aikoina ollut suurempi juhla kuin syntymäpäivä. Lapsuudessani nimipäiville tultiin kaukaakin ja niihin liittyi kaikkea mukavaa. Jos jonkun nimi oli Marja, tuona elokuun päivänä oli sitten kahvin kanssa vadelmakakkua.

Nimipäivänä kuului juhlia sitä pyhimystä, jonka mukaan oli saanut nimensä. Syntymäpäivää ei tarvinnut edes välttämättä muistaa.

Kuulun siihen kadehdittavaan joukkoon, joka on kokenut edeltäviltä polvelta myös täydellistä hyväksymistä. Aikani ihmetteli ennen kuin liikutuin, kun isoisäni antoi minulle, lähtiessäni ensi kertaa yksin Eurooppaan, aikana ennen mitään interrailia, piironkinsa laatikosta yhden dollarin setelin kaiken varaksi. Oli se sellainen onnenraha.