Ihmiskokeista

Tuskalliset eläinkokeet on yleensä kielletty. Elävältä leikkely, vivisektio, ei käy laatuun. Asiaan kiinnitetään jatkuvasti huomiota. Se on ymmärrettävää. Eläimille on helpompi olla hyvä kuin ihmisille.

Joskus kaipaan vanhanaikaisia mielentilan tutkimuksen papereita. Tutkimukset suoritettiin vankimielisairaalassa ja ne olivat perinpohjaisia. Määräyksen oli antanut tuomioistuin, ja lausunto oli tarkoitettu tueksi tuomioistuimelle, jonka oli rikosasiassa ratkaistava, oliko syytetty selvillä tekojensa merkityksestä. Termi on syyntakeisuus.

Lausunnot olivat mielestäni joskus erittäin valaisevia ja hyvin perusteltuja, joskus eivät. Muutamaan otteeseen lausuntona esitettiin johonkin hyvin kapeaan näkökulmaan sitoutuneen lääkärin tulkinta. Ellei kysymys ollut jo silloin vanhentuneena pidetyn menetelmän – esimerkiksi rajun behaviorismin – käsitteiden latelusta, esiintyi sellaistakin, että kirjoittaja näkyi pitävän väkivaltarikollisuutta tekijän verensokerin vaihtelun aiheuttamana siihen mittaan, ettei tahdonmuodostuksella ollut siinä sijaa.

Pohjaltaan emme tiedä, missä määrin tahto määrää ihmisen toimintaa, ja jos ajaudumme keskustelemaan vapaasta tahdosta, olemme heikoilla jäillä.

Rikosoikeus on kuitenkin rakennettu senkin ajatuksen varaan, että joskus toiminta on tekijän tahdon tulosta ja joskus ei. Lisäksi on tapauksia, joissa tekijä ei kykene vapaaseen tahdonmuodostukseen.

Esimerkki viimeksi mainitusta on hyvin pieni lapsi. Olemme sitä mieltä, ettei kehityksensä alussa oleva ihminen voi olla rikosoikeudellisesti vastuussa mistään, koska hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä voi olla vielä muuttumassa ja kykynsä toimia tuon käsityksen varassa horjuva.

Näin pettävällä pohjalla liikumme. Silti meidän, oikeustieteen opettajien, on osattava selittää, miksi keskiajan kertomukset esimerkiksi oikeudenkäynnistä sikaa vastaan tämän surmattua porsaan tuntuvat niin nurinkurisilta. Yleensä selitämme ne turvautumalla vakiintuneisiin käsitteisiin, jotka kuulostavat hyviltä, koska ne peittävät omat aukkonsa.

Kaipaan edelleen hulluuden historiaa, siis tutkimuksia. Lupaavasta nimestään huolimatta Michel Foucault käsittelee tuota aihetta koskevassa kirjassaan vain periodia ”klassisesta ajasta” eli tavanomaisesti suomennettuna ”valistuksen aikakaudesta” nykyaikaan.

Omassa asiayhteydessään Foucault toimii mainiosti. Hän näkee esimerkiksi suuren vallankumouksen seurauksena, ei syynä. Maailmaan oli yllättäen syntynyt totalitaarisia mielen hallinnan järjestelmiä, joita hän nimitti vallan mikrofysiikaksi. Niiden tyyssijoja olivat kasarmi, koulu ja vankila.

Ajatus on aivan varmasti miettimisen arvoinen. Kirjoittaja saattoi sekoittaa omaa ajatusrakennelmaansa myöhäisemmässä tuotannossaan.

Olisi joka tapauksessa hyvin kiinnostavaa tietää, olivatko noitavainoja järjestäneet ihmiset ja niitä selvitelleet noitamestarit ja tuomarit hulluja. Vieläkin kiinnostavampaa olisi tietää, oliko hulluus mitenkin yleistä keskiajalla.

Käytän tässä Foucaultin tavoin sanaa ”hullu” korostaakseni menneen ajan kielenkäyttöä. Se on käytännön ratkaisu. Emme yleensä tiedä, mikä vaivasi esimerkiksi näkyjen näkijöitä, mutta olemme varmoja siitä, että kun joku painostettunakin vakuutti nähneensä kuutamoyönä naapurin vanhanpiian lentäneen luudalla taivaanrannan taakse, kertoja joko on keksinyt tarinansa tai kärsii sieluntoiminnan häiriöistä.

Itse asiassa nykymaailma tarjoaa runsaasti esimerkkejä tarttuvista aistihavainnoista.

Antiikin klassikkojen pohjaton kiinnostavuus johtuu tähän liittyvästä asiasta. Sekä filosofian sävyttämässä tekstissä että näytelmissä ja runoissa on niin suurta viisautta eli myös maailman ja ihmisten oikeaa tunnistamista, ettei tuota tasoa ole ylitetty. Tarkoitan esimerkiksi Marcus Aureliusta tai Senecaa.

Ciceron oikeudenkäyntipuheiden Penguin-valikoima ”Six Murder Trials” kelpaa edelleen esimerkiksi kaikille maailman lakimiehille. Suunnilleen samaa voi sanoa hänen esseistään. Tosin osa niiden loistoa ei ole ajatuksen vakuuttavuutta, vaan tunteen. Jokaisessa suuressa puhujassa on piilossa myös pieni Trump.

Puhetaidon mestaruuteen kuuluu tieto, että ihmiset uskovat siihen, mitä haluavat uskoa, eivät välttämättä niin sanottuihin kiistattomiin tosiasioihin.

Mutta näiden maailman mahtavimpien ajattelijoiden kirjoituksissa vilahtelee myös havaintoja ja tulkintoja, jotka panevat nykylukijan miettimään vakavasti, mahtoiko kirjoittaja sittenkään olla järjissään. Jos klassinen antiikki ei tuo mieleen esimerkkejä, Vanha Testamentti ehkä kelpaa. Siellä on havaintoja ja johtopäätöksiä, joita luonnehtisin varovasti ”kummallisiksi”.

Roomalaisten kirjoittamasta saa eräin kohdin sen kuvan, että muut kuin koulutetut ja vapaat roomalaiset olivat heille villipetoja, tosin niitä tyhmempiä. Heitä sai ja pitikin kohdella kuin eläimiä.

Sekä tiede että kiivaiden uskontojen värittämät kulttuurimme ovat aika yksimielisiä siitä, että ihmiseksi nimitetyt ovat lähes sataprosenttisesti samaa lajia ja laatua.

Roomalaiselle olisi luullut riittävän kevyen katsauksen ympäristön ihmisiin, ja sen olisi pitänyt vakuuttaa hänet ajatuksesta, ettei viisaus johda maailmaa, tai ei ainakaan Roomaa eikä missään tapauksessa sen senaattia.

Aristoteleesta on tapana sanoa, että hän esitti tietoja kylkiluiden lukumäärästä laskematta niitä luita. En ole etsinyt tuota kohtaa hänen laajasta tuotannostaan, mutta käsitys ylenkatseesta, jolla aistien todistukseen suhtauduttiin, lienee tosi.

Tämän kirjoituksen eräs tausta on ajatus ottaa kohta lukuvuoroon Robertsin kirja Stalinin sodista. Sen mukaan Stalin oli yksi vuosisadan merkittävimmistä kyvyistä. On totta, ettei hänen murhanhimonsa ja vainoamisharhaisuutensa välttämättä vaikuta esitettyyn arvioon. Katsotaan.