Kotiseutumuseo

Tiesin useitakin ihmisiä, jotka raastoivat vanhoja riihiä ja tuulimyllyjä kirkonkyliin, penkoivat ihmisten laatikoista ja tuvan orsien päältä käytöstä jäänyttä, tarpeetonta tavaraa ja perustivat johonkin ajotien lähelle kotiseutumuseon.

Sellainen oli täällä ennen Masalassa, tiettävästi yhden intomielisen henkilön työn tuloksena. Parenteesi- eli miehitysajan jälkeen kokoelmat siirrettiin kirkon taakse lähelle Gesterbytä, jossa kukaan ei käy tutustumassa niihin. Paitsi ehkä koululuokat, pakosta. Ellei sitäkin ole lopetettu epädigitaalisena kasvatusmuotona?

Omiin kokoelmiini kuulun minä itse, laatikollinen puukkoja ja kuvan villasukat. Sain ne Eeviltä tai Laimilta.

Sen verran olen sukkavartaitten helinässä kasvanut, että tunnen hyvän työn. Tuollaista silmukkaa ja tuon tasoinen kavennus syntyy kun on 70 vuotta harjoitellut.

Sompin täti kuulemma kutoi sukan kävellessään puolukkaan Matsompille ja toisen paluumatkalla. Tieto ei ole varma, mutta mielestäni tätini sanoi, että tansseihin Nuorisoseuralle kannattaa ottaa kudin mukaan, ettei tule aika pitkäksi. Ehkä se oli vitsi, pohjalaista naisten huumoria – ellei näet haeta hyppelemään.

Kun silmäilin eräitäkin vanhoja kirjoja, joihin oli nimiöön painetun väitteen mukaan talletettu talonpoikaisesineiden katoavaa kauneutta, jäin miettimään, että olisi sittenkin ehkä pitänyt säästää vanhempieni Westendin asunto, jossa on nyt remontin jälkeen vieraat asujat.

Kun olisi laittanut kyltin ovelle, se olisi ollut viimeistä kahvilusikkaa myöten täydellinen Espoon kotiseutumuseo.

Selitin ehkä halukkaalle kuulijalle, miten ylevöittää mieltä, kun ”Härmän laulukirjasta” on tullut uusi painos ja mukana on asiallinen valikoima eri seurustelutilanteisiin sopivia lauluja.

Erään mielilauluni mukaan paikallaan voi pysyä, kun on helapää kädessä ja pannunjalka povessa.

Molemmat sanat osoittautuivat vieraiksi. Helapää on härmäläismallinen puukko. Sen helat olivat messinkiä.

Kauhavalainen hevosenpää puukon nuppina ei itse asiassa ole kauhavalainen keksintö. Luulen että se oli käytössä Keski-Aasiassa jo pronssikaudella. *Arojen kansat Silkkiteiden pohjoispuolella olivat erittäin kuuluisia hevosistaan ja valloittivatkin sitten mm. Euroopan ja Intian muutamaan kertaan ratsujoukoillaan. Hevonen oli suuri jumaluus.

Oman tietoni mukaan hevosenpää ilmestyi puukkoon, kun venäläinen tilaaja (luultavasti atamaani tai muu kasakka) oli näyttänyt Järvenpäälle, Kamppiselle ja Lammille ratsupiiskaansa, jossa oli tuollainen vaskesta valettu koriste. Niinpä tehtiin puukkoon samanlainen.

”Härmän laulukirjassa ” on sekin laulu, että ”ne rahat jotka vaskesta valetaan – ne mä nakkelen vaivaisille”. Kun flikalle olsin mä kelvannu, mutt’en kelvannu vanhemmille.

Koristeet, esimerkiksi helavyön helat, napit ja vastaavat, tehtiin usein valamalla. Nykyisin kaupoista löytyvät on stanssattu messinkilevystä koneellisesti.

Kun olin lapsi, minulle näytettiin paikka, johon kuuluisa juoksijahevonen Vihun Pisko oli haudattu. Ihmettelin kun siinä ei ollut ristiä. Se oli siinä Juu-suutarin mökin lähellä rapakon rannalla.

Joku oli uskaltanut kirjoittaa Tekniikan Maailmaan, että nykyinen ostajien ylläpitämä henkilöautokultti on sekä kallis että naurettava. Näin on. Mutta vaikka omistaja eli maksaja ajelisi pelkästään kaupungissa ja matelisi ruuhkissa, auton kiihtyvyys ja moottoriteho vaikuttavat suoraan sen myyntimenestykseen.

Kirjoittaja ei osannut ottaa huomioon, että tämä autojen palvonta on hevoskulttuurin suoraa jatketta. Ennen ihmiset tunnettiin hevosistaan ja isännän arvo määräytyi hevosen mukaan, ei siitä, kuinka monta tynnyrinalaa hänellä oli maata.

Jos palvonta kohdistuu moottoripyöriin, ollaankin hyvin lähellä ratsua.

Isoisäni väitti, että jos joku oli ostanut auton sijasta vain Fordin, saattoi käydä niinkin, että joku koiranleuka vei Foordille heiniä eteen…

On loukkaavaa, että auto on niin halpa, että köyhilläkin on siihen varaa. Niinpä Moskhvitsh mutta ennen kaikkea Ifa olivat jatkuvan pilkan kohteina siitäkin huolimatta, että jotkut aatteen ihmiset suoivat niitä suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tai melkein yhtä suuren ja sitäkin mahtavamman harppi-Saksan tuotteina.

Tämän ajatukseni Espoon kotiseutumuseosta aion täten jättää vapaasti käytettäväksi. Kun minusta aika jättää, mihin ei välttämättä kauan enää menekään, Kirkkonummen kunta voisi käydä vastaavia neuvotteluja juuri kunnostetusta asunnostani, jossa nyt tosin on valitettavasti liukuovin varustettuja kaappeja ja käytännöllisiä komposiittimateriaaleja.

Eilen vietiin kaappi. Lämmitys on päällä, mutta ajattelin muistelmakirjoitukseni nimeä ”Parkettia polttaessa”. Yhteen paikkaan vaihdettiin klinkkerit parketin sijaan, ja poltin poistetut takassa K-Raudasta hankittujen klapien seassa. Muistaakseni Mazzarella kirjoitti säädystä huonontumisesta kirjan, jonka nimi oli ’”Ensin myytiin piano”. Siis ”Ensin poltettiin parketti”.

Eikö olekin niin, että museoväen olisi pitänyt huomata hyvissä ajoin selvittää, miten paremmissa perheissä elettiin ja oltiin ennen muinoin, 1970-luvulla? Oli minullakin pussihousut kotiasuna ja saappaat talvikenkinä. Yhdet kumiteräsaappaat vein taannoin roskiin, koska sellaisten kanssa tappaa itsensä ennenaikaisesti talvikelillä. Siihen haikailemaani Westendin kotiseutumuseoon olisi kuulunut katokseen Citron ID. Sitä valmistettiin vuoteen 1975.