Aikuisten kasvatus

Hengissä pysyminen, ehjät luut ja rahan säästö ovat kolme syytä eilen kannusteloukuttamani ”kotiseutumuseon” puolesta.

Pahimmat puutteet meillä on oman elinaikamme historian osaamisessa.

Haluamme toimia kuin Päntä äijä, pudota samassa kohtaa kotirannassa jäihin joka syksy ja kevät. Haluamme kompastua samaan viemärikaivon kannen kulmaan, venäyttää nilkkamme juuri siihen pieneen kotipihan kuoppaan, jonka tunnemme oikein hyvin ja tatuoida takapuolemme istumalla saunan lauteille ilman alusliinaa, siihen kohtaan jossa on puussa särö – vai olisiko ihan pihkaa.

On se ihmisoikeus, että saa kenenkään kieltämättä toistaa samoja typeryyksiä elämänsä päivät. Sitä sopii silti kysäistä, miten viisasta se on.

Etuoikeutettuun, itsetietoiseen ja ylimieliseen luokkaan kuuluvana asunto- ja viemärivelallisena nautin tälläkin hetkellä syvästi sekä olostani että elämästäni. Ulkona on vihreää. Kuten sujuvuudestaan tunnettu runoilija A. Oksanen kirjoitti ”ei liiku lint’, ei leht’, ei puu”. Ei kolota. Ei viiraa päästä. Ei edes mainittavasti vituttele.

Kuvassa on oikeasti eräskin näkymä vanhempieni kodista, joka pysyi yli 35 vuotta oleellisesti ennallaan, erittäin hyvin hoidettuna ja suoraan sanoen hellyydellä asuttuna. Kuvasta vasemmalle olevassa huoneessa olivat Äidin langat ja leikekirjat. Alakerrassa oli kangaspuut ja saunan puuhuoneessa isän partio- ja erämuistoja ja kaikki Valittujen Palojen numerot alusta alkaen eli vuodesta 1945, kannesta kanteen läpi luettuna. Isän työhuoneessa oli kaikkea kävijöiden varalle, pumpulista pistooliin. Hyödyllinen seinätaulu oli ollut kerran partiopoikien käytössä. Siinä oli narusta taivuteltuna 40 hyödyllistä solmua siansorkasta ja paalusolmusta sellaiseen silmukkaan, jolla hävyttömän käypäläisen voi sitoa kielestään kiinni ovenripaan siksi aikaa, kun oma väki käy soittamassa poliisit paikalle. Ja oli se amerikkalainen säkkisolmu, jonka harva osaa. Sellaisella kun sulkee naapurin säkin, ei tule itsellekään nälkä, niin kauan kuin säkissä riittää sisältöä.

Niinpä nykyhistoriamme alkoi 1973. Lähi-Idän öljyntuottajat ja Venezuela nostivat kartellillaan öljyn hinnan yhdeksänkertaiseksi vastoin USA:n tahtoa ja Neuvostoliiton iloksi. Suomi toi suurimman osan öljystä Neuvostoliitosta maailmanmarkkinahintaan, mutta kauppa oli vaihtokauppaa. Kannusta öljyä maksettiin sininen miesten puku, numero 48, ei kaulaa, ei laatuvaatimuksia.

Noista ajoista öljyn hinta on noussut tavalla, joka vaikuttaa välittömästi maailmanpolitiikkaan, sotiin ja kaikkeen talouteen. Särötyksestä saatu öljy, arktisten alueiden öljy, ydinenergia ja tiedossa olevat uudet tekniikat, tuulivoimasta alkaen, eivät ole toistaiseksi kilpailukykyisiä. Öljyä menee voiteluaineisiin ja suureen osaan muoviteollisuutta.

Kuvassani on muoviesineitä ja maaleissa on muoveja. Niihin oli 1970-luvun alussa juuri totuttu ja osa – kuten nailon – oli osoittautunut välttämättömäksi.

Tuo ajankohta on niin tärkeä myös Suomessa siksi, että se muutti ratkaisevasti Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa ja edisti sitä Euroopan yhdentymistä, joka on nytkin ongelma.

Ensimmäinen öljykriisi johtui sodasta, jonka te olette jo unohtaneet, Jom Kippurin sodasta, joka osoitti sekä arabeille että Israelille mahdollisen rajat. Se muuttui kätketyksi suurvaltasodaksi ja sen seurauksena Neuvostoliiton vaikutusmahdollisuudet vähenivät pysyvästi. Yhdysvalloissa raivosi Watergate eli kysymys presidentin asemasta ja median mahdollisuuksista.

Yksi taistelutanner oli, kuinka ollakaan, Syyria.

Juuri tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa sekä Yhdysvallat että Venäjä on epäonnistunut järjestelmällisesti jokseenkin kaikissa sisäisissä asioissaan ja kysymys taloudellisesta järjestelmästä on levällään ehkä pahemmin kuin koskaan.

Välissä oli toinen paha sota, joka on yhteisestä päätöksestä unohdettu, Kosovo tai laajemmin Balkan.

Voi olla niinkin, että on turha kiivailla lähihistorian unohtamisesta. Etenkin Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen kostotoimet ja rakennemuutokset jäivät hämmästyttävän vähäisiksi ja suurin osin entiset sotilaat ja virkamiehet olivat kohta taas entisissä asemissaan. Ei siinä ole mitään vitsikästä, että niin itä kuin länsikin päättivät, että Itävalta oli Saksan natsien viaton uhri ja että Saksan sotatoimia tehokkaimmin edistäneet teollisuusjohtajat tarvittiin edelleen.

Tarvittiin ihmisiä, jotka pystyivät palvelemaan isänmaataan, oli se mikä tahansa, milloinkin.

Olisikohan Suomi ainoa Euroopan maa, jossa pantiin viralta rautateiden jarrumiehiä, jotka olivat siirrelleet punaisten eli Kansanvaltuuskunnan vaatimuksesta vaunuja ratapihalla kevättalvella 1918?

EU:n huonon toiminnan yksi perussyy on sen kilpailupolitiikka. Kartellien vastustaminen oli oikeaa politiikkaa niin kauan kuin amerikkalaiset ja saksalaiset jylläsivät muun muassa värimetallien alueella, poltettaessa hiiltä, valettaessa terästä.

Öljy ei oikeastaan tullut edes puheeksi, koska sitä ei ollut Euroopan yhteisöjen alueella eikä itse asiassa ole vieläkään, koska Norja ei kuulu unioniin.

Kilpailunrajoitusten vastustaminen ja kilpailun edistäminen oli olennaisesti ase valtiososialismia ja Saksan ja Italian tyyppistä, pakolla toteutettu valtiokapitalismia vastaan. Kuisman kirjaan viitaten suomalaiset valtionyhtiöt, joiden toiminta-aluetta olivat luonnolliset monopolit, ei ollut valtiokapitalismia. Yhtiöiden siirtäminen kapitalismin piiriin oli erehdys, joka tuli muotiin 1989-1992, kun amerikkalaiset ja britit olivat keksineet epäisänmaallisen rahan eli maailman tuulissa lentävät sijoitusinstrumentit. Ei ole puhuttava eroamisesta eurosta, vaan eroamisesta dollarista.

Siitä on rauhoittavaa puhua, koska sikäli kuin tiedetään, se ei ole mahdollista eikä Kiinan – mahtavan dollarivelkojan - tahdon mukaista.