Churchillin kalsarit

Elämäkerroissa väitetään, ettei Winston Churchill koskaan elämässään pukeutunut ilman miespalvelijan apua. Siitä ei mainita erikseen, vaikka laimean oloisesta avioliitosta on myös kirjoitettu, ottiko rouva tehtävän tarvittaessa hoitaakseen.

Ehkä heillä oli yhteinen hankkija, koska Churchillista kerrotaan, että hänen ihmeen kuulas ja omenainen ihonsa oli niin ohkainen ja sileä, että alusvaatteiden oli oltava silkkiä.

Luulen tuota väitettä panetteluksi tai ainakin se on epätarkka. Winston, joka ylhäisaatelisena jäi kilin osalle eli vaille perittyä arvonimeä ja aateloitiin vasta ansioista, vietti suuren osan elämäänsä kaamean rahapulan ahdistamana. Asiaan lienevät vaikuttaneet ylettömät elämäntavat ja se poliitikolle erikoinen piirre, että hän suhtautui tuhlailevasti myös omiin varoihinsa, jos niitä siis oli.

Siksi hän hankki itselleen varhain mainetta sanomalehtimiehenä ja kunnostautui kertomuksillaan. Jotenkin en osaa kuvitella, että hänellä olisi ollut jokin Jeeves mukana buurisodassa, jota käytiin myös rautatiettömien taipaleiden takana.

Kun hän sai kenkää ministerin virasta ensimmäisenä merilordina Gallipolin kiusallisen vastoinkäymisen takia hän meni länsirintamalle muistaakseni everstin arvoisena ja osallistui taisteluihin osoittaen suurta henkilökohtaista urhoollisuutta. Siellä hänellä oli kuitenkin mukana palvelija ja kuminen, puhallettava kylpyamme, joka valmistettiin aamutoimia varten kylpykuntoon, pitivät saksalaiset asiasta tai eivät.

Toisen maailmansodan ajan komentobunkkerissa, jossa olen käynyt, hän osoitti jaloa syntyperää silläkin, ettei kuseskellut kukkaruukkuihin. Hän vuoteensa lähellä oli mojova, kukkakuvioin koristeltu pissipotta.

Tämä kaikki ja paljon muuta tuli mieleen Anthony Beaverin Ardennien vastaiskuja kuvaavasta kirjasta. Siellähän oli se episodi, että saksalaiset kuuluisan Skorzenyn johdolla pukeutuivat amerikkalaisiin univormuihin ja ajelivat jeepeillä selustassa harrastamassa erilaisia tuhotöitä.

Ainakin tuohon aikaan oli hyvän tavan mukaista, että vieraaseen vormuun pukeutuneet vakoilijat ja desantit teloitettiin tavattaessa. Myös Suomessa tilastoiduista teloitetuista osa oli tätä lajia, jotkut radiolähettimen tai dynamiittipanoksen kanssa kiinni saatuja.

Amerikkalaiset olivat ainakin saksalaisiin verrattuna kovin kokemattomia. Juuri8 Ardenneilla vangiksi jäänyt kirjailija Kurt Vonnegut puhuukin Teurastamo 5 romaanissaan lasten ristiretkestä.

Niinpä arpinaama Skorzenyn konsti aiheutti aitoa paniikkia ja sotapoliisit joutuivat kiireesti miettimään, miten erottaa monissa tapauksissa virheetöntä Amerikan englantia puhuvat sabotaasimiehet omista.

Jotkut järjestivät tien päällä tietokilpailuja. Yksi kenraali (Clark) oli joutua teloituskomennuskunnan eteen, kun hänellä ei ollut hajuakaan baseball-liigan sarjataulukosta. Sotapoliisien mielestä sellaista amerikkalaista ei voinut olla olemassa, joka ei olisi ollut tarkoin selvillä mailamiesten vaiheista.

Pian jollain välähti. Kuski alas autosta ja housut kinttuun!

Asepukuja oli tietysti joka lähtöön, kaatuneilta, sotavangeilta, kuljetuksista. Mutta vaikka saksalainen on tarkka, sitä sissit eivät olleet hoksanneet, että käytännössä kaikilla amerikkalaisilla, mahdollisesti muutamaa kenraalia luukuun ottamatta, oli intin kalsarit, ”ordnance underwear”.

Sodassa oli sankareita, joiden muistoksi ei ole lauleltu lauluja. Suomen armeijan vahvuus oli suurimmillaan lähellä puolta miljoonaa. Hyvinkin lähellä rintamia toimi pesulajunia, joiden uurastuksen tuloksena miehille oli puhdasta päälle edes joskus. Kuulemani mukaan jalkarätit pestiin eli siis huuhdeltiin kylmässä vedessä itse. Hyvin kääritty rätti on saappaissa parempi kuin sukka. Illalla se on joka tapauksessa kuivattelun tarpeessa, joten ei haittaa, vaikka sitä käyttäisi vedessäkin.

Joskus olen miettinyt, mahtoiko Siiranmäen sitkeä puolustus johtua siitäkin, että kahden rykmentin miehet joutuivat suurhyökkäyksen alle ja siitä Siiranmäen valmistettuihin asemiin suolta – Suurharvasuolta – eli kumiteräsaappaat jalassa. Muutaman päivän marssimisen ja taistelun jälkeen niillä jaloilla ei pystynyt enää kävelemään, joten tankkeja vastaan tapeltiin sitten seisaaltaan.

Kumiteräsaappaissa ja sota-ajan kumisaappaissa marssimista kantamusten kanssa eivät kestä kenenkään jalat. Kysykää minulta. Olen kokeillut. Ja sitten Lapissa Nokian suurenmoisia Kontio-saappaita, joissa oli oikea, tukeva pohja ja sisäpuolella kangas. Niillähän käveli.

Mutta Ardenneilla saksalaiset salamiehet jäivät siis kiinni alushousuista. Tapaus osoitti sinänsä huonoa kulttuurin tuntemusta, koska amerikkalaiset miesten alusvaatteet olivat silloin ja ovat edelleen sekä halpoja että erinomaisen hyviä.

Sekin olisi kiinnostavaa tietää, mikä taikuus on Champion-merkkisissä pikeepaidoissa. Meillä oli niitä Otaniemessä HIITissä. Ostin niitä yli kymmenen vuotta sitten kohtalaisen määrän ja vähän ennen eläkkeelle siirtymistäni jäännöserän asevelihintaan.

Kun nyt oikeaa kauluspaitaa ja kravattia tarvitsee vain erinäisillä yksivuotispäivillä, on selvä, että noiden pikeepaitojen turvin selviän krematorioon asti ongelmitta.

Aiheen ajatuksiin antoi uusien, valmiiksi asennettujen räkkien ja muutaman vetolaatikon täyttäminen. Luopukoon armeija pinkkojen tekemisestä – minä en. Erittäin hyväkuntoisia kauluspaitoja oli ainakin 12 ja frakkipaidat päälle.

Sitä en muista, oliko se Veijo Meren keksintö vai totta (”Siiranmäen miehet”), että Vuokseen hukkuneet alokkaat, jotka unohdettiin lupauksen vastaisesti hakea Äyräpään puolelta syöksyveneellä, jättivät rantaan – pinkat. Siis vaatteet millimetrin tarkasti laskostettuina. Muuta sotataitoa he eivät olleet ehtineet saada.