Aamun avaus

Ihastuin kovin ajatuksesta. Aamukiroilu on melkein yhtä tavallinen tapa pesulle laahustaessa kuin aamuitsesääli ja perässä tuleva pelko alkaneen päivän koettelemuksista.

Luin nimittäin maininnan pilapiirtäjästä ja hänen esimiehestään, joka oli koko monialafirman johtaja ja lisäksi vanha ystävä. He tapasivat joka aamu. Johtaja kai poltti piippua ja piirtäjä oli mukava. Kymmenen minuutin kuluttua molemmat lähtivät muihin töihin tuntien taas niihin kykenevänsä.

Tässä yhteydessä ei tarvitse mainita, että piirtäjä oli Pekka Puupää -sarjakuvasta kuuluisa Ola Fogelberg ja esimies oli Väinö Tanner, joka myös asui johtamansa Elannon pääkonttorirakennuksessa Sörnäisissä ja jolle etenkin sodan, etenkin teollisuuden ja kaupan johtaminen ministerinä, otti välillä tosi koville.

Tuo on mainio ja työväenliikkeen ja osuuskauppaliikkeen henkeen sopiva muunnelma aamurukouksesta. Itse ajattelin puistella hetken päästä tuon maton. Kun eilen siivottiin päällimmäisiä pölykerroksia, matolla on kuitenkin vielä annos sahajauhoa ja betonin petollinen suudelma.

On se aina nautinto, kun iltaisen saunomisen ja porstaamisen jälkeen pukeutuu aamulla puhtaisiin ja vie vanhat vaatteet pyykkiin. Monien uskontojen vertauskuva on asiaa, kylpy ja uudet valkeat vaatteet. Kun sukista ei ole kirkolliskokouksen päätöstä, suosin mustia.

Ihmiset ovat aika samanlaisia siinäkin, että sitten kun ei enää pääse vuoteesta ja ehkä syöpäkin syö sisuksia, mieleen tulee asioita, joita ei aikoinaan osannut pitää minään.

Kotipolku kaivolle. No, kun meillä on kunnan vesi, kotipolku roskalaatikolle ja tullessa aamun lehti.

Laituri lahden suussa, heleä heinäranta. Jo vain, sain valokuviakin. Huvilan huopakattoa on korjattu ja ruodelautoja vaihdettu. Laituri on nykyisin parempi kuin ennen ja naapurikin kuuluu muuttuneen lauhkeaksi, kun ei muutakaan keksi ja on tullut vanhaksi.

Hyvä etteivät vaihtaneet Eeroa pingispöytään niin kuin tämä oli itse ehdottanut lähtiessään kesätyöhön Tukholmaan hoitamaan vanhuksia, etenkin sellaisia, joiden käytössä on enää vuosikymmenien takainen suomen kieli. Muu nähkääs unohtuu. Mummonikin muisti viimeisinä elinviikkoinaan kissan ja kahden nukkensa nimet, ei enää juuri muuta.

Olen oppinut tyttösiltä, jotka itse pitävät itseään keski-ikäisinä rouvina, että kannattaa pitää hanskoja käden ulottuvilla. Muuten roskat siirtyvät puistellessa matoista kynsin alle. Ei lohjennut kynsikään ole ilo. Jos lohkeaa, pitää osoittaa koko ajan sormella toisia ihmisiä, kun ei tiedä, mihin sen käden panisi, ja nämä saattavat pahastua.

Tarmokkaat työikäiset julkaisevat kirjoja. Kevyestä naamioinnista huolimatta käsitän kyllä, että monesti on haluttu kirjoittaa Taivaita tavoittelevan neron sydäntä särkevä tarina. Tuo nimi on kuitenkin jo käytetty (Eggers, A Heartbreaking Work of Staggering Genius). Muistaakseni jätin kirjan ostamatta San Franciscossa kun arvelin, että kirjoittaja on maanikko, ja sellaisia tunnen jo tarpeeksi itsekin.

Se olisi jaloa toimintaa, jos kävisi aamuisin kertomassa vitsejä vanhuksille. Mutta tuo ”vanhus” on nykykieltä. En tarkoita nimeämistä, vaikka olen huvittunut lehdissä usein mainituista 60-vuotiaista vanuksista. Tarkoitan että jonkin värinen ketunhäntä kainalossa kulkevat kalastelijat, kuten nyt poliitikot, väittävät että vanhukset ovat heitteillä tai heille on tapahtumassa tuota tai tätä. Puhe on kuitenkin suuresta joukosta.

Meitä 70 vuotta täyttäneitä on nyt Suomessa 743 000 henkeä eli 14 prosenttia väestöstä. Eläkeiän saavuttaneita eli 65-69 -vuotiaita on lisäksi 380 000. Siinä mennään kuulkaa yli 20 prosentin.

Usein mainitulla asunto-osakeyhtiömme työmaalla olen usein nuorin paikalla olija. Putkiurakoitsija tosin on poikanen, 49 syntynyt, mutta hän möyriiikin tarkastuskaivoissa ja sahailee ja ruuvailee polvillaan lattianrajassa horvin tovin ja kimpoaa siitä kulkemaan tavanomaista puolijuoksua niin kuin ei mitään. Mutta timpuri ja repsikka ovat vanhempaa polvea.

Puhe vanhusten huonoista tai hyvistä oloista on siis aivan yhtä ylimalkaista kuin jos väitettäisiin, että Suomessa hoidetaan ”ihmisiä” huonosti. Vähän niin kuin vuosikymmeniä sitten, feminismin varhaisvaiheessa, jotkut naiset aina korottivat äänensä ”naisten puolesta” esittämättä valtakirjaa tai muuta selvitystä asianosaiskelpoisuudesta. Ei kai kukaan voi oikeasti edustaa omin nokkinsa puolta maapallon väestöstä?

Tämä päivän avaus taitaa liittyä eilisiin, hiukan ikäviin ajatuksiin työn alla olevista kirjoista. Hankkimani käsityksen mukaan kirjojen levikki ja lukeminen on vielä huonompaa kuin julkisesti myönnetään. Kansan kahjtia jakautumisella tarkoitetaan tavallisesti tulotasoa tai epämääräisemmin vaihtoehtoja elämässä. Pienellä joukolla on mahdollisuudet vaikka mihin ja kasvava joukko syrjäytyy.

Siinä rinnalla on pahempi, vaikeammin korjattava kuilu, eikä se ole se Digital Divide. On kirjoitusta lukeva kansanosa ja se osa, joka ei lue. Kirjoitukseksi katsotaan myös kuvat. Tietokonepelit ovat kertomuksia ja sosiaalinen media on viime vuosikymmenien ilahduttavimpia keksintöjä.

Jos joku ajattelee, että nuorten (tai aikuisten) pitäisi oppia kirjoittamaan verkossa ”oikein”, hän ei tiedä mitä puhuu. Sellaista asiaa kuin oikein kirjoittaminen ei ole olemassa. (Jos haluaa joskus jättää hakemuksia koulutukseen tai työpaikkoihin, oikeinkirjoitus ja sen seuralainen kielioppi ovat sitten taas hyödyksi.)

Eli olisi siis skarpattava, kun työmaakin alkaa valmistua. Blogi mieluummin aamusta päivin kuin illansuussa.

113 088 sivun katselijaa kuukaudessa, yli 2 000 päivässä antaa aiheen epäillä rituaalilukijoita. Kirjalle 1 000 lukijaa on nykyisin paljon. Ja 79 462 kommentoijaa tämän toimintamuodon alusta laskettuna. Paljon.