Suuri työmies

Japanilaisen elokuvaohjaaja Ozun elämäntarina on tuskastuttavan tavanomainen, elämä luultavasti lihavan äidin kanssa, tavaton määrä tilaustöitä, luultavasti käännekohtia, arvattavasti armeijassa Kiinan sodassa, ja sitten kuolema syöpään kuusissakymmenissä.

Erkoista on vain menestys kotimaassa ja ulkomaillakin. Eurooppalainen yleissivistys sisältää Kurosawan niemen, hyvän yleissivistys myös Mizoguchin. Ozu ja puoli tusinaa muuta ovat hyvin elokuvateatteri Orioniin mahtuvan vakavia harrastajia.

Sight and Sound -lehden parhaiden elokuvien listat ovat erikoisia. Niihin nimittäin suhtaudutaan vakavasti. Kirjallisuudessa olisi toisin. Esimerkiksi minä nostaisin listalleni kolme tai neljä sellaista tekijää, joista juuri kukaan ei ole kuullutkaan. Se on hienostelua.

”Tokyö Story” (1953), suomeksi ”Ensimmäinen matka”, on elokuva, jota en suosittele kenellekään. Se nimittäin on yksi elokuvan historiankymmenestä parhaasta elokuvasta. Nolottaa ajatella, että edes tuon elokuvan ylistäjät eivät tunnu käsittäneen, mistä on kysymys.

Listan pysyvä ykkönen on ”Citizen Kane”. ”Tokyo Story” on Kanen vastaelokuva. Kaikki on tehty toisin.

Kanen Greg Tolandin kuvauksen syvyysterävyys mainitaan aina. Se tavoitettiin tempuilla ja aivan uusilla teknisillä laitteilla (valonheittimet).

Ozun elokuvan kerronta toimii syvyysterävyydellä sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Mielestäni elokuvassa on käytetty vain kahdenlaisia objektiiveja, polttoväliltään normaaleja ja laajakulmia. Siinä ei taida olla ainuttakaan telellä otettua kuvaa.

Ozun yhteydessä mainitaan aina alakulman kuvat. Hänen kameransa on ihan lattian rajassa, puoli metriä tai alle.

Syy on syvyysterävyysalueen hallinta.

Joku istuu ja ”tuijottaa etäisyyteen”. En tuosta tiedä. Ihminen joka ajattelee asuntolainaansa tai pelkää kuolemaa, tuijottaa 2/3:n päähän etäisyydestä. Etäisyys on pakopiste, se kohta jossa kiskot tuntuvat kohtaavan toisensa. Kysymyksessä on illuusio. Elokuva on illuusio. Valkokankaalla ei liiku ihmisiä, vaan ihmisten kuvia.

Katsokaa tämän kirjoituksen kuvaa. Cartier-Bressonin kuvassa, joka on maailman juhlituimpia, on hyvin lyhyt syvyysterävyysalue. Jopa poikaa katsovat tytöt näkyvät pehmeinä. Kuvassa on muitakin perusvirheitä, kuten epäonnistunut rajaus (hame vasemmalla) ja kaatuvat pystyviivat.

Pakopisteen puuttuminen ja vinot viivat estävät katsojan silmän liikkeet. On katsottava viinipulloja kantavaa pikkupoikaa, jota janoin isä odottaa kotona remmi kourassa. Pojan onnellinen hetki on viimeinen, ehkä koko elämän viiniä. Muutaman vuoden kuluttua hän on itse kuvassa näytetyssä katuojassa.

Ozun elokuvan viimeistä edellinen kuva on tyypillinen maltillinen laajakulma, mutta vastavalosta huolimatta se on otettu niin suurella aukolla että vain matolla istuva päähenkilö, leskeksi jäänyt isä, näkyy terävänä.

Ozun maisemat, joita hän esittää usein kuin plansseja eli jakson sisällöstä kertovia kirjoituksia, ovat kaikki pitkän syvyysterävyyden kuvia. Elokuvassa on yksi teknisesti erittäin vaikea jakso, jossa myös näyttelijät ovat olleet kotona – isä ja tämän kaveri romahtavat poliisin tuomina tyttären kauneussalongin asiakastuoleihin ja jäävät siihen nuokkumaan. Kiukkuinen tytär sanoo menevänsä yläkertaan, kun ei muuta voi.  Yläkertaan meneekin äiti, joka saa huomenna junassa uuden kohtauksen, aivoverenvuodon, ja kuolee.

Ozun kuvissa on viisi suuntaa, kuvassa kolme, katsojan silmissä neljäs ja ylös viides. Pitäisi katsoa koko Ozun tuotanto. Ehkä siellä on kuudeskin, alas, kellariin, hautaan.

Esimerkki kerronnan keinosta on sen miellyttävän, konttorissa työskentelevän miniän asunto. Aika rähjäisen vuokratalon käytävä näytetään monta kertaa, hyvin terävänä. Kolme kertaa vasemmalla edessä on lapsen kolmipyöräinen, neljännestä se puuttuu pahaenteisesti.

Kuvista huimin on kylpyläkaupungin ranta. Miksi huonojalkaiset vanhukset kulkevat vinosti kohti kameraa pitkin kaidetta, joka ei ole leveä eikä ainakaan ikäihmisille tarkoitettu? Kuva on sukua vanhan parin kotikaupungin toistuvalle kuvalle, joka näyttää, että pariskunta asuu kirjaimellisesti jyrkänteen reunalla.

Taustalta kuuluu vähän väliä yksisylinterisen veneen moottorin puksutus, kuin ailahteleva sydän. Tuo sama ääni oli Suomen kesän kauneimpia. Mutta perämoottorit tulivat. Moottorin ja äänen näette ja kuulette

https://www.youtube.com/watch?v=hHLZGw_aCgM

Ozun teos on sotaelokuva. Siinä esiintyy siis vain ”pieniä ihmisiä” jokapäiväisissä asioissaan 1950-luvun alussa. Sota mainitaan humalaisten keskustelussa. Yhdeltä mieheltä on kaatunut molemmat pojat, toiselta vain yksi. Pitkin elokuvaa nähdään ja koetaan, että muutaman naisen vastarinnasta huolimatta inhimillisyys on kulutettu loppuun. Ajatusta korostavat kaksi lapsenlasta, jotka eivät ylimalkaan ajattele muita kuin itseään.

Tämän elokuvan nimi voisi olla ”miten narsistinen psykoosi tuli maailmaan”. Ketään ei syytetä.

Tässä elokuvassa on sama piirre kuin kaikissa Robert Bressonin mustavalkoisissa, mutta ei Renoirille. Huoliteltu kuvan käyttö näkyy vain teatterin isolla kankaalla. Ehkä vihjeen jälkeen ne saisi näkymään Blueray-levyllä, mutta katsominen vaatisi suurta tarkkailua.

Ei tuo Ozun keinovalikoima ole keikailua. Kuvataiteissa hiilipiirros ja akvarelli ovat hienoja, mutta sekä taitelijalle että katsojalle erittäin vaativia. Tiedon ja tunteen rinnalla katsominen ja kuunteleminen ovat taitoja, joita pitäisi harjoitella koko elinikä.