Haukkavuoren salaisuus

En halua lukea Parmasen kirjaa ”Haukkavuoren aarre”. Parmanen oli Etsivän keskuspoliisin miehiä ja Sortavalan nimismies. Hänen suurteoksensa ”Taistelujenkirja” ei miellytä. Jos joku tutkija haluaisi esimerkkejä katteettomasta Suomen menneisyydestä satuilemisesta, tuo kirja olisi hyvä lähde.

Tämän blogin lukijoista vain Sakari ja Jussi tietävät jotain aiheesta ja saattavat tunnistaa kuvan kartan. Se esittää Haukkavuorta. Tunnistaminen ei ole helppoa, koska nimi ei ole oikea. Keksimme sen itse, tuosta Parmasen kirjasta. Mutta pojat voivat tunnistaa Kakkurin suon. Pelkäsimme sitä hiukan, ainakin minä. Suohon oli sata vuotta sitten hukkunut Kakkurin talon paimenpoija. Voi olla että hukkunut olikin lehmä. Se olisikin ollut iso vahinko. Tai sitten se oli juttua vain. Mutta se oli neva, keskeltä upottava.

Kysymyksessä oli partioretkeily. Olimme karkeasti alle 15-vuotiaita, paitsi ehkä Jussi. En tiedä, mistä me olimme keksineet tämän kohteen yöretkillemme. Olisiko Sakari, jonka koti oli sillä suunnalla, tiennyt paikan jostain. Olikohan meillä joskus mukana hänen vanhempia veljiään? Sanoisin että oli.

Kohde oli hyvä, koska Kauhavalla on aika vähän metsää ja monessa paikoin vaihtelevat suot ja matalat kumpareet. Tämä oli kuitenkin ”vuori”. Se oli melkein 25 metriä suon pinnan yläpuolella, ja kivenlohkareita oli vaikka kuinka.

Mielestäni siinä kirjassa löydettiin osittain maanalainen joki, joka tuli vuoresta. Sellainen ajatus on todella jännittävä. Niin ainakin minä toivoin, että mekin löytäisimme maanalaisen joen.

Sellaisia ei kuitenkaan taida olla, ainakaan Pohjanmaalla.

Aikuisena jouduin oikein selvittelemään, mikä ihme on vesisuoni, sellainen joita etsitään ja löydetään varvulla. Verisuoni tuli väkisin mieleen. Siis eräänlainen luonnon tunneli (tai viemäri), jossa vedet virtaavat.

Vesisuonia ei ole olemassa. Pohjavesikerroksen yläpuolella on märkää maaperää, jossa vesi melkein virtaa ja nousee jopa hiukan ylöspäin. Itseopiskeluni keskeytyivät ennen kuin sain selville, onko Suomessa arteesisia kaivoja. Ilmeisesti on. Jossain päin niitä näytetäänkin ihmisille. Lähde on yhtä kuin pintaan nouseva pohjavesi. Arteesiseen kaivoon vesi nousee ilman pumppuakin, omalla paineellaan.

Pohjanmaan kuuluisista lakeuksista suuri osa on entistä suota, veden vaivaamaa maata. Muutamia satoja vuosia maatyö oli ojan kaivamista, kuivattamista. Pohjanmaalla viljelyalaa lisättiin myös kydöttämällä eli polttamalla rahkaa, mielellään kerros kerrokselta.

Sata vuotta sitten kytösavu sai tietyn sävyn. Savu nimittäin tuoksuu rahalta. Se lupailee peltoa, mutta haju muistuttaa tervaksen hajua. Ja terve oli kerran rahanalaista tavaraa.

Kyteminen on nykykieltä, miilu ja sysi eivät. Ei puuhiiliä ole valmistettu itse ainakaan sataan vuoteen, kun ei ole enää seppiä, jotka tietäisivät, että hiilistä eli siis sysistä saa kuumemman liekin.

Meidän retkikohteemme kaltainen, paljon yleisempi haave on Valtameren saari. Haaveissa se on Robinson Crusoen saari, jossa ollaan yksin ja kaikki tehdään itse. Henki vain säilyy jollain kumman tavalla, eivätkä taudit tartu.

Epäilen hiukan, että nyt väistyvässä kesämökkiperinteessämme on annos tuota romanttista haaveilua. Ainakin taloudellisesti ajatellen kesämökki on kovin usein huono sijoituskohde. Silti yksi ja toinen siirtyy vuokramökkikannalta. Oma kun pitäisi olla.

Suuremman luokan ongelma on oma koti. Suomessa – sanottaisiinko – toinen puoli kansaa maksaa asumisestaan aivan kauheasti käytettävissä oleviin tuloihin nähden.

Muiden toimien ohella selailen ahkerasti Helsingin ja lähikuntien paikallishistoriaa, kun niistä on upeasti aineistoa. Sotiin asti myös toimeen tulevat ja hyvin toimeen tulevat suosivat vuokralla asumista. Tiedän itse perheitä, joissa kevään ohjelmaan kuului kuljeskella katsomassa, mihin tänä vuonna muutettaisiin. Muuttaminen tuntui normaalilta, kun taas johonkin osoitteeseen juuttuminen ahdisti.

Tosi rikkaat olivat asia erikseen. Ellei heillä ollut virka-asuntoa, he ostivat huoneiston tai talon. Mutta kyllä Paasikivikin muutti Erottajalta vanhemmilla päivillään peräti Taka-Töölöön- Siinä Erottajan talossa, lähellä Robaa, asui yhteen aikaan pelkästään merkkihenkilöitä.

Minä sitä löysin Haukkavuoren aarteen, ja sattumalta myös Sakari ja Jussi tietävät Ylisen Liesjärven. Partiopoikana ainakin minä kuvittelin suot järviksi ja mäet mittaamattomiksi. Päijänteen rannoilta löytyi isän sukulaismieheltä vuoressa oleva kirkas ja ihastuttava järvi – niin kaunis, ettei sinne halunnut ajatella mitään mökkiä. Viikko telttailua oli ihanne.

Oikeilla omistajilla on siellä mökkejä. Varovasti olen yrittänyt urkkia heiltä, sukulaismiehiltä, tuntevatko he paikan taianomaisuuden. Luultavasti eivät tunne. Heille se on vain hieno ja leppoisa paikka, lähellä entistä omaa kotia.

Mutta voi olla että kylmät asiasyyt vaikuttivat. Ei sinne ollut ennen tietäkään, ja viimeinen väli oli oikeasti raskas. Nyt siinä kohdassa, missä erottiin isolta tieltä, on hiihtokeskus kaikkine tiettävästi tarpeellisine varusteineen.

Hyvä on, että on kunnon rinne, ja vielä Jyväskylän eteläpuolella.

Muistelemalla partiopoika-aikojen kohteita en harjoita nostalgiaa vaan luultavasti rauhoittelen itseäni, kun en ehdi, jaksa enkä viitsi lähteä käymään Savossa, johon olisi tervetullut. Nyt on saavutettu se vanhuuden vaihe, että viisi ja puoli tuntia suuntaansa tuntuu kovin paljolta. Ja löydän itsestäni fanaatikon – sielläkin mökillä näkee teleisiosta potkupalloa ja yleistä urheilua ja jännittävää luettavaa on niin että oikein. Hyllyt eivät kuitenkaan notku. Ne on suunniteltu huolella ja kiinnitetty hyvin.