Vakoilijat

Hyvä käytös on paha ongelma. Laajoissa tutkimuksissa Saksan tuhoamisleirien henkilökuntaa yhdisti juuri hyvä käytös. En halua pahoittaa asetovereitteni mieltä. Niinpä olen kääntämässä venttiiliä ja tuhoan tunnollisesti aina 500 naista ja lasta kerralla ja katson plexin läpi, miten he repivät kyntensä verille kuolinkouristuksessa. Sodan jälkeen kohottelen iloisena tuoppeja veikkojeni kanssa ja palaan kotiin taputtamaan lasta päähän ja vaimoa takapuoleen, sikäli kun he eivät kärventyneet hengiltä viime pommituksessa.

Tämä koskee kirjoja. Tärkeiden kysymysten esittäminen on tahditonta, tarpeetonta ja ikävää.

En usko koskaan näkeväni suomalaista kirjaa, josta kävisi edes nimiä mainitsematta ilmi, ketkä tunnetut suomalaiset toimittavat juuri nyt hyvin tärkeitä tietoja Venäjälle. Sellaisia tietoja eivät ole varuskunnat ja varusteet; ne ovat julkisia. Öljynjalostuksen, vesihuollon, maakaasun ja tietoliikenteen toiminnan ydintiedot ovat.

Jos aiotte lopettaa lukemisen tähän, älkää sitten miettikö, että kommandoryhmä katkaisisi Päijänne-tunnelin ja siis pääkaupunkiseudun vedensaannin ja lisäksi kaukolämmön noin kahdessa tunnissa.

Sotilasvakoilun historian luulisi olevan selvää asiaa. Se on niin romanttistakin ja kun James Bond kerran teki sellaisia sankaritekoja. – Ian Fleming oli keskiportaan miehiä avattaessa ja arvioitaessa Atlannin sukellusvenesodan kannalta kaikkein tärkeimpiä tietoja toisen maailmansodan aikana.

Kaikki loputon puhe Enigmasta ja koodinmurtajista palvelee myös merkittävien tietojen salaamista. ”Salainen sota” on nimittäin edelleen osaksi salaista. Esimerkiksi Ison Britannian yleisesti ottaen surkeaa suoritusta ei ole tapana esitellä yksityiskohtaisesti.

Stalinin vakoilijat onnistuivat hyvin sodan aikana ja vielä paremmin sodan jälkeen. Neuvostoliitto ei tahtonut onnistua. Vuonna 1941 meni kolmannes ilmavoimista ja miljoona miestä alle viikossa, koska Stalin ei uskonut tietoja. Japanista tuli täsmälliset tiedot Saksan joukoista ja niiden ryhmityksestä Barbarossa-hyökkäykseen. Stalin ei uskonut. Hän arvioi, että kysymyksessä oli hänen silloisten vihollisten, huomisten ystäviensä anglosaksien tahallinen harhautus.

Kirjallisuudessa lukijoille on luotu sellainen kuva, että Ultra-salakirjoitus ja sen koodin avaaminen olivat ratkaisevia saavutuksia. Tämä ei pidä paikkaansa. Neljännen roottorin jälkeen Ultra pysyi pitkään mykkänä. Lisäksi Saksalla oli käytössä muita, tehokkaampia salakirjoituskoneita.

Historiankirjoittajat ovat yleensä isänmaallista väkeä. Ehkä kymmenen vuotta tutkijat ovat alkaneet liikahdella ”oman piirinsä” ulkopuolelle. Brittitutkijat (Judt, Kershaw) ovat opetelleet kieltä ja opiskelleet Saksassa, jossa kaiken jälkeenkin on valtavat arkistot.

Venäjä-Neuvostoliiton tutkimus oli kauan emigranttien tai loikkareiden varassa. Loikkareiden antamia tietoja pohdittiin hyvinkin kymmenen vuotta. Joissakin tapauksissa ne osoittautuivat hämmästyttävän tarkoiksi.

Max Hastings edustaa sitä tutkimushaaraa, jonka tasolle Suomessa ja Ruotsissa ei ole päästy eikä päästä. Erikoisuus on erittäin hyvä ja siis lukijaa hivelevä kirjallinen taso, laajat ja syvät taustatutkimukset ja tietty pyrkimys olla kunnioittamatta kuvia.

Kyllä britille on vaikeaa kirjoittaa suoraan esimerkiksi Churchillin möhläyksistä tai Montyn hulluudesta.

Putinin käyttämä sanonta taistelemisesta viimeiseen mieheen jonkun toisen maan kustannuksella oli päivittäisessä käytössä ainakin 1915. Britit osoittautuivat erikoisen hyviksi uhraamaan kanadalaisten ja australialaisten verta. Sama toistui seuraavassa maailmansodassa.

Hastings on nyt julkaissut salaisen sodan historian, jossa on mukana myös hyvin arkaluonteinen teema, vastarintaliikkeet. Eri puolilla menneisyyttä muokattiin ahkerasti vuodesta 1945. Länsi-Euroopassa, etenkin Ranskassa ja Italiassa, vallitsi yleinen vastenmielisyys myöntää, mikä vastarintaliikkeen ryhmistä oli tehokas. Kommunistit, etenkin Moskovan linjan edustajat.

Suomessa muutamat kaunokirjailijat ovat halunneet esittää suomalaisen, Neuvostoliitolle uskollisen vastarintaliikkeen. Useat ovat törmänneet tosiasioihin. Vastarintaa oli hyvin vähän ja sodan loppuvaiheessa selvä rintamakarkuruus alkoi hallita. Sodanjälkeinen Suomi ja valvontakomissio hyväksyivät pelkällä väitteellä liittoutuneiden kannattamisen karkuruuden syyksi.

Hastings selvittää taustoja – brittien runsaan vakoojakirjallisuuden yksi syys on toiminnan enimmäkseen surkeat tulokset. Sitä vastoin saksalaisten yritykset hankkia tietoja Englannista luultavasti todella estettiin tehokkaasti.

Samalla kertaa hankin Kindle-kirjana aika kauan sitten lukemani teoksen, jota on ainakin pidetty yhtenä kaikkien aikojen tiedekirjoista. Richard Rhodes, ”The Making of the Atomic Bomb”. Siinä on Manhattan-projekti taustoineen. Rhodesin toinen kirja, ei aivan yhtä kuuluisa teos vetypommin kehittämisestä sisältää erittäin paljon aineistoa vakoilusta. Ainakin minulle on edelleen hiukan epäselvää, miten suuren osan ydinaseiden kehittämisen tiedoista Stalin sai vakoilijoilta. Neuvostoliiton tutkimus oli erittäin korkeatasoista, mutta toisaalta molempiin hankkeisiin tarvittiin valtavasti kallista ja aikaa vievää kokeilua.

Ei Fermi ollut mitenkään varma asiastaan käynnistäessään ensimmäisen reaktorin ja kun Los Alamosissa räjäytettiin ensimmäinen atomipommi, moni paikalla ollut on kertonut uskottavasti, että kun nappia painettiin, kukaan ei ollut erikoisen varma siitä, tapahtuuko mitään.

Sota-aseen käyttämisen seurauksia Japanissa joko ei tunnettu tai niistä ei välitetty. Poliittisesti nykyinen selitys kahden pommin käyttämiseen oli Neuvostoliiton pitäminen aisoissa. He olivat tulossa mukaan voittamaan Japania. Päätöksen teki Truman.