Viisikymmentä vuotta

Kun puin frakkia päälleni, näin olevani edelleen niin laiha, että tärkätyt liivit taipuivat sisäänpäin. Housut pyörivät vyötäröllä. Paikka oli Emmaus, hotelli Tampereen rautatieasemaa vastapäätä. Oli sellainen taika, ettei sulhanen voinut viettää häitä edeltävää yötä saman katon alla morsiamen kanssa. Oli siellä väkeäkin. Ainakin Emmi ja Ihminen, joka oli palkattu keittiöön. Satakuntalaisessa puheenparressa Ihminen tarkoitti pitokokkia.

Sitten illalla Ruovedellä oli vielä myöhään 25 astetta varjossa. Siiri oli kai käskyn mukaan lämmittänyt silti pikkumökin kamiinalla. Hyttysiä oli paljon. Ja syreeni kukki. Lupiini oli aika uusi näky. Sen oikea nimi oli kirjojen mukaan Komea sudenpapu. Jossain vaiheessa nimi kuoli, kasvi ei. Sanan ”lupiini” ”loup” on ”susi”.

En varsinaisesti tajunnut, miten tähän oli päädytty. Olin 21-vuotias. Seisoin Tampereen vanhan kirkon alttarinmutkan kohdalla ja keksin olla kuin vartiomies armeijassa eli tuijottaa tiukasti ei-mihinkään. En edes tuntenut osaa Tuomikoskien tuttavista. Marjalta kuulin, että kysymyksessä oli seurapiiritapahtuma. Se koostui enimmäkseen lääkäreistä, koska Marjan isä oli ollut virallisestikin Yleisen sairaalan ja sitten Keskussairaalan johtava ylilääkäri. Väittäisin että hänellä oli yllään shaketti. En ollut nähnyt sellaista ennen.

Nyt, päivälleen 50 vuoden kuluttua, muistamassa olisi korkeintaan lankoni, mutta hänellä on muita murheita. Minulla on kahdeksan lapsenlasta, joista kukaan ei ole nähnyt isoäitiään, koska Marjan kuolemasta tulee 22 vuotta.

Lapseni ovat herrasväkeä, minä en. Itse asiassa sana ”herrasväki” on menettänyt merkityksensä ja unohtunut. Epäilen että Marjan äiti ei pitänyt tarpeellisena olla sanomatta, että oltiin ”parempia ihmisiä”. Minua ja sukuani hän tuskin tarkoitti. Marjan isä oli rautateiden varastonhoitajan poika, Joensuun klassillisen lyseon kasvatti, lääkäri, kirurgi, professori.

Koska hän oli humanistisesti suuntautunut, kuten lääkärin kuului olla, hän kertoi joskus hajamielisesti, mitä Eino Leino oli sanonut Juhani Aholle Kämpissä ja miten hän oli tuurannut humalaan hankkiutunutta ystäväänsä Arvo Hannikaista orkesterin takapultissa esitettäessä sitä ja sitä Sibeliuksen uutta teosta ensi kertaa.

Ei anoppinikaan tarkoittanut työmiehiä vihjatessaan huonompiin ihmisiin. Hän tarkoitti kommunisteja ja puliukkoja. Pieni piiri viimeksi mainittuja siirtyi rannan katveeseen hääseurueemme nähtyään.

Hyvinvointivaltio oli juuri syntynyt ja Keskussairaala oli sen temppeli. Toteuttajina oli sodassa toisiinsa tottuneita miehiä ja joukko asiantuntijoita, jotka puolestaan olivat leikanneet kasaan näitä miehiä, kädet kyynärpäitä myöten veressä. Kai se oli sitten veriveljeyttä. Puolueet olivat vastustavinaan toisiaan, mutta se oli teatteria. Kansandemokraatit olivat äänessä ja kokoomukselaiset hiljaa. Kaikilla oli vanhoja syntejä.

Vaimoni luki kirjallisuutta ja hänestä tuli toimittaja kustannusliikkeeseen. Hän sai anteeksi sen, että oli nuori ja kaunis, koska hänen perheensä oli samaa joukkoa kuin kirjankustantajat. Silti hän saattoi olla ensimmäinen perheellinen rouva, joka otettiin osastopäälliköksi.

Suomen 1970-luvun rajua muutosta on kuvattu väärin. Se oli radikalismin aikaa. Radikalismi oli välttämätöntä. Isät ja äidit olivat olleet yhtä rajuja, mutta eivät poliittisesti. He rakensivat ja laajensivat ja paransivat, aika ajoin aika törkeitä keinoja käyttäen – katsokaa kaupunkien lähiöitä.

Vain muutaman vuoden kestänyt stalinismi sai paljon huomiota, koska se kukoisti tietoteollisuuden sydämessä, siis televisiossa, teatterissa, lehdissä, kirjoissa.

Huomiotta on jätetty, että naiset melkein valtasivat kirjallisuuden ja kulttuuritoimitukset.

Aikakaudella olisi oma esimerkkihenkilönsä, Tarja Halonen. Naiset kävivät nyt töissä ahkerammin kuin kai missään muualla Lännessä, ja heistä tuli pian lääkäreitä, tuomareita, ministereitä, mitä vain. Lukijan ei pidä kuitata tätä sanomalla, ettei pidä Halosen meiningistä. Kysymys on juuri siitä! Se että meininkiä oli monenlaista, Hertta Kuusisesta äärikokoomukseen, oli nimenomaan uutta. Tasa-arvo sisältää myös naisen kauhuhahmona ja vastarinnan kohteena.

Suomen nopean nousun ja menestyksen salainen ase ei ollut nainen, vaan perheellinen nainen. Korvaamattoman perustyön olivat tehneet neidit ja lesket. Nyt tulivat rouvat.

Lähes kolmenkymmenen asteen helteessä vanhan kirkon portailla erittäin tuoreena aviomiehenä sotaa edeltäneitä arvoja ja asenteita edistäneiden juhlavieraiden keskellä en ymmärtänyt tästä kaikesta vähääkään.

Jotain häilähti mielessäni, kun kahvia juotaessa katselin mummojani, jota istuivat tyylihuonekaluissa varmoina ja arvokkaina ja aikanaan punavankinakin vieraillut yrittäjä-isoisäni piti erinomaisen puheen.

Sanoma oli ääriradikaali. Rakentamalla oman elämänne ja tekemällä itse ratkaisunne toimitte yhteiseksi hyväksi.

En sano tuota koskaan ääneen nuorille. Kirjoittaa sen voin, sillä päivälleen 50 vuotta sitten aloin aavistella sitä. Jokaisen on otettava itse kumppaninsa ja myös tehtävä itse omat virheensä.

On anteeksiantamattoman ylellistä luulotella, että vanhemmat ovat vastuussa myös vastoinkäymisistämme. Eivät he ole. Ne ovat kohtalon iskuja tai omia munauksia.

Jos olemme perineet tai oppineet alttiuden ongelmiin, vallassamme on ainakin yrittää keksiä keinoja ongelmien ratkaisemiseen. Reseptejä ei ole. Jos ajattelen, että nyt tuli totaalinen tuho, olen väärässä, koska olen kerran edelleen ajattelemassa tuollaisiakin.