Lausekoira

”Poliitikkoja on vaihdettava vähän väliä, niin kuin vauvalle vaippoja. Ja samasta syystä.” (Mark Twain.)

Yritän kouluttaa lausekoiraa. Juuri nyt ei puutu muuta kuin koira.

Jos lauseen sisältä kuuluu tikitystä, siellä on herätyskello tai pommi tai tietynlainen kuoriainen. Jos lauseen sisältä ei kuulu mitään, se toimii paristolla. Toinen vaihtoehto on, että sisällä ei ole mitään. Sen voi varmistaa puhaltamalla. Jos kirjaimet hajoavatkin tomuksi, se ei ole vaarallista, pelkkää huonepölyä vain.

Yksi monista ajatuksista, joille kustantaja-tuttavani ovat ummistaneet korvansa, on ”Ikuisien ajatusten” ja ”Vaeltavan viisauden” plagioiminen. Koska kirjat ovat valmiiksi plagiaatteja, lakia siinä ei rikottaisi. Uskottelen, että kauniisti sidottuja kirjoja voisi joku hätäpäissään ostaakin. Normaali ihminen ei sellaisia lue.

Tiedän kikan, jota käyttäen vaivalloiset tekijänpalkkiot voisi kiertää. Sitaattikirjaan otettu sitaatti ei ole sitaatti. Muuhun yhteyteen, esimerkiksi tällaiseen verkkokirjoitukseen, lainattu aformismi on luvallinen lainaus eli tekijän lupaa ei tarvita.

Ennen maailmassa kustantajat varasivat tuollaiset tuottoisat tehtävät toimihenkilöilleen (Martti Haavio) ja luottomiehilleen (V.A. Koskenniemi). Jarkko Laine teki ajatuskirjoja paljon, nähdäkseni vain englannista. Se muuten on raskas rajoitus. Hannu Tarmio toimitti itse niitä paljon. Saksien jäljet ja liiman tuoksu tuntuvat kirjoissa. Eikö olekin erikoista?

Antiikissa ja keskiajalla näyttää olleen sellainen perinne, että olemattomista lausahduksista tehtiin ”lentäviä lauseita”, joita opetettiin koululaisille, ja nämä panivat sitten vahingon kiertämään. Parempia lauseita saa hakea tekstikokonaisuuksista.

Edelleen haudoilla luetaan seppelenauhasta ”kevyet mullat”. Sit tibi terra levs. Jatkoa ei lueta. ”Jotta koirat pääsisivät heti rouskuttamaan luitasi.” – Martialiksella oli taipumusta tämän tyyppisiin ajatuksiin.

”Jumala on eräänlainen Jouko Turkka. Näytelmä on farssi ja ohjaaja kelvoton, mutta edes näyttelijät eivät uskalla nauraa.” (Mukailtu Voltairen lausumasta.)

Kysymys on aivan selvä. Kirjoja myydään paksuudella. Ihmiset lukevat yhä ohuemmin.

Bestselleriksi julistetussa kirjassa, joka on nostettu luultavasti valheellisesti erikseen esiin kaupassa, on tuhatkin sivua. Sekä dekkarin että korkeakirjallisuuden puolella on tullut tavaksi kirjoittaa kolme tai kuusi kirjaa yhtä kyytiä. Niitä myydään sitten teossarjana.

Kirjoitan itse liian pitkiä blogeja. Se voi johtua siitä, että olen hyvin nopea lukemaan. Nämä ovat kaikki kaksi sivua. Järki sanoo, että toinen on liikaa. Mutta toisaalta jokaisessa kirjoituksessa on kolme asiaa ja kaksi ajatusta. Jos uskoisin tyylioppaita ja hyviä neuvoja, jättäisin sekä ajatukset että asiat pois ja pääsisin vähemmällä.

Tunnen huonosti Youtuben ja blogien videoita ja erittäin huonosti Tweettejä ja nuorten ihmisten viestikäytäntöä. Facebook näyttää nykyisin suosivan kaltaisiani menneisyyttä muistelevia nostalgikkoja.

Mietimme joukolla näitä järjestelmiä HIITissä yli 10 vuotta sitten. Emme kukaan olleet tarpeeksi fiksuja käsittämään, että olimme vahingossa itsekin kehittäneet tulevaisuuden välineitä. Ne jäivät hyllylle. Hyllyt on siirretty varastoon.

Käytettävän tilan (merkkimäärän) tiukkuus ei olekaan mikään rajoitus. Twiitin ja tekstarin edeltäjiä löytyy Japanin ja Kiinan runoudesta – 5, 7, ja 5 tavua. Se ei ole paljon se.

Kieltäydyn tuhahtelemasta mikroteksteille ja niiden käyttäjille. Hallussani ovat äitini postikortit – kaikki jotka hän on elämänsä aikana saanut eli siis 1930-luvun alusta alkaen. Vaikka useimmat kortit sisältävät tekstin tyyppiä ”Hauskaa pääsiäistä T: Mimmi) ja kuvat ovat äärimmäisen tavanomaisia, kokoelma on mielestäni sekä arvokas että mielenkiintoinen. Vanhempieni kirjeet, jotka on lajiteltu ja järjestetty, vaikka niitä on monta tuhatta, ovat enimmäkseen sisällöltään kaavamaisempia – mutta eivät aina. Äidinisäni ja hänen veljensä kirjeenvaihto muun muassa liikeasioista ja kivitalon rakentamisesta muutti maailmankuvaani. Ostaisinko Kauhavalta pakkohuutokaupasta talon (1923) ja miten järjestän sopivimmin maksuerät. Tosin talossa haisee ja omistaja hirttäytyi ylisille…

Keskustelu kirjan ja sähköisten julkaisujen markkinoista on ollut johdonmukaisen idioottimaista. Luettavan ja kuunneltavan tekstin rinnakkaisuus ja ristikkäisvaikutus on nyt ollut olemassa viisi tuhatta vuotta, uusimpien arvioiden mukaan lähes kymmenen tuhatta.

Tämä tällainen on kirjoitettua höpinää ja etenkin varastoitua juoruilua. Villiintynyt mielikuvitukseni uskottelee, että monet eläimet tekevät samaa. Voitteko väittää rehellisesti, etteivät koirat vaihda kuulumisia kohdatessaan tai ettei apinoiden tavalla sukia toisiaan olisi semanttista (sisällöllistä) merkitystä?

Niinpä aforismikirjat menevät uusiksi. ”Viisaat” elämänohjeet ovat käyttökelvottomia.

Lueskelen kirjoiksi koottuja ja aforismiksi nimettyjä tekstejä. Siellä on menstyttykin. Lauseilla on kysyntää. Mielestäni ne ovat enimmäkseen huonoja. Tyylilajin nimi on englanniksi ”one-liner” eli yksi rivi. Arvo Salo nimitti sellaisia huuliksi ja julkaisi niitä. Samaa harrasti Saarikoski.

Tervetuloa takaisin. Eniten pidin vuoden 1968 yksirivisistä, joita Pariisi tulvi. ”Katukivien alla on hiekkaranta.” Muista sinäkin napittaa aivosi auki ennen kuin lasket.

”Kissa hyppäsi

pylväästä vaanimasta.

Kirjoitan pisteen.”