Mistä ei voi vaieta

Mistä ei voi vaieta, siitä on puhuttava. Suunnilleen näin sanoi Wittgenstein. Tai ellei se ollut suunnilleen, se oli päinvastoin.

Kuvassa on ripa Ludwig Wittgensteinin suunnittelemasta talosta, joka on Wienissä. Jotakin hän haki koko tuotannossaan, sanottakoon painiketta eli kahvaa. Muutkin ovat sanoneet, että olisipa maapallossa kahvat, niin saisi nostaa.

Kansankunnan sivistystason näkee tavasta, jolla se kohtelee kirjakauppojaan.

Ruotsissa näin keväällä, että Suomi on kuin onkin Bonnierin siirtomaa. Tukholmassa näet on kirjakauppoja, kolme.

Sananvapauden takana, sen terävärajaisessa varjossa on muuta. Tuossa vapaus tarkoittaa oikeutta mutta vain oikeutta puhua ja kirjoittaa kenenkään sitä ennakolta estämättä. Jos poliisi sanoo että suu kiinni, siinä ei rikota sananvapautta, koska repliikki esitetään tilanteessa, ei ennakolta.

Mutta siellä varjossa on vaikenemattomuus.

Mitä kertoo kielestämme, että jouduin keksimään tähän tuon sanan?

Brinkin ”Myrskyinen hiljaisuus” on vähän eri asia. ”Vaikenemisen jyly” haiskahtaa idän opeilta.

Julkisuudessa on mainittu poliitikosta, joka joskus, kurillaan tai tosissaan, puhuu kotona lapsilleen muuta kuin näiden äidinkieltä.

Meillä oli vuosikymmeniä sitten aikuisten salaisuuskielenä ranska. Niinpä yksi lapsista oppi salamannopeasti ymmärtämään sitä ja luki isona ranskan maisteriksi eli siis romaaninen filologia. Uusimman tiedon mukaan hän aikoo opettaa kieltä nyt.

Vaihdoimme salaisuuskieleksi saksan.

Mutta muistan sen ajan, kun asiantuntijat pitivät vahingollisena, että lapsi asuu esimerkiksi Kirkkonummella, jossa kuulee kahta kieltä. Asiantuntijat ovat muuttaneet mieltään. Kielikyvyssä pyritään tekemään pienellekin lapselle selväksi, että kieliä on erilaisia.

Tuo poliitikko toi mieleen tuntemani henkilön, joka oli järjestelmällinen ihminen ja fyysikko. Hän puhui myös vaimonsa kanssa pelkästään sen maan kieltä, jossa kulloinkin asuttiin. Ennen pitkää tottumus oli niin toinen luonto, että Saksasta Ranskaan ajettaessa vaihdettiin kieltä. Näin tarina kertoo.

Mutta Brecht tai joku muu ikuisti ajatuksen, että Suomi on maa, jossa vaietaan kahdella kielellä.

Sofi Oksanen oli maininnut entisestä myötätuntoisuuden ajasta, että oppikirjatkin tarkastettiin Moskovassa. En tunne asiayhteyttä mutta olen lukenut muutaman kommentin, näinkö oli vai ei.

Koska tunnen asian, en kelpaa todistajaksi.

Vuodesta 1964 sain palkkaakin siitä, että mietin, millaista saa ja voi julkaista ja millaista ei. Tuomari Nurmion isäpuoli nakitti nopeasti nämä tehtävät minulle. Hän oli ollut kustannusalan ainoa juristi.

Oppi- ja tietokirjojen tuottamisesta muistan niin paljon, että on viisainta olla luettelematta nimiä. Jopa suomalaisen kirjallisuuden historiaa esiteltäessä tiedettiin, ketkä kirjailijat olivat olleet olemassa ja ketkä eivät. Muun muassa Oulussa vallitsi pyrkimys kirjoittaa kirjallisuuden historia uusiksi. Josta johtuu mieleeni, että tiesittekö, että Hannu Taanila toimitti Tammessa oppikirjoja ennen kuin siirtyi oikeasta Yleen.

Jotain marxilais-leniniläistä kasvioppia olen lehteillyt. Koulussa käytetyn teoksen kirjoittajista yksi oli ollut sodan aikana Saksa-suuntauksen kannalla. Sitä en muista, että Linkomiehen latinan sanakirjaan olisi kuitenkaan puututtu, vaikka sotasyyllisen nimi kirjan kannessa oli sinänsä kuohuttava näky.

Ainakin minulle oli vuodesta 1964 selvää, että kaikkiin merkittävämpien kustannusliikkeiden julkaisuihin perehdyttiin asianomaisella taholla. Oliko tuo taho Moskovassa vai Helsingissä, siitä ei ole tarkkaa tietoa.

Mutta keskustelu rähmällään olon ajasta tahtoo hiukan huvittaa. Keino on niin klassillinen. Tuollainen nimike, kuten esimerkiksi ”pimeä keskiaika” sisältää vaivoin kätketyn viestin, että nyt on toisin. Rähmällään olon aika on jotain häpeällistä, joka meni ohi esimerkiksi 1992.

Se on erehdys. Se jatkuu edelleen.  Siis rähmällään olon aika. Eikä sitä luultavasti lopettaisi edes liittyminen Natoon.

On olemassa käytäntö, jonka nimitys on ”kansainvälinen kohteliaisuus”. Etenkin virkatoimissa liikuttaessa ei pidetä hyvänä, että puhutaan ihan mitä tahansa, tottakaan.

Viimeksi ulkoministeri Lavrov ja seuraavaksi kai hänen korkea esimiehensä ilmaisevat ärtymystä Suomen toiminnasta. Korkea taho sanoi jo aikaisemmin, että sellainen ihminen on sairas, joka kuvittele, että hän, Venäjä, hyökkäisi Nato-maan kimppuun.

Nato-keskusteluamme ajatellen tuo on mielenkiintoisen suora kehotus liittyä Natoon, sillä Ukrainan mallin mukaan ei-Natomaan kimppuun käyminen on siis eri asia?

Myös ”hyökkäys” antaa kovin vanhanaikaisen kuva. Miten olisi ”hyökkäily”?

Työmarkkinoiden termiä ”yleissitovuus” on nyt käytetty paljon. Tarjoaisin sen rinnalle toista vanhaa käsitettä, ”tulkintaetuoikeus”. Todellisuudessa se liittyy työsuhteen ehtojentulkintaan.

En halua vaieta siitä, että tälläkin hetkellä Venäjä ydinasevaltiona katsoo, että sillä on muun muassa Suomeen nähden tulkintaetuoikeus eli Venäjä sanoo, miten Suomen teot ja Suomessa kuullut puheet on käsitettävä. Ja sitä kaikki asianomaiset noudattakoot.