Murha

 

 

Selvät numerot osoittavat, että viihteenä myyty murha kiinnostaa ihmisiä loputtomasti.

Murhan tai tapon kanssa ei juuri kukaan joudu elämässään tekemisiin. Myös Suomessa henkirikokset ovat hyvin harvinaisia. Mutta todelliset väkivaltarikokset eivät nekään kiinnosta ihmisiä. Edes lyhyitä yhteenvetoja ei viitsitä lukea.

Ja varman niin on hyvä.

Yksi hutera selitys olisi projektio. Oma kuviteltu kuolema ei ole yhdentekevä. Se juuri on asia, jota ei kuitenkaan halua mietiskellä. Toisen kuolema saattaisi olla kimmoke, joka kenties poistaa paineita.

Suomessa itsemurhat ovat paljon yleisempiä, noin 800 vuodessa, liikenteen huomioon ottaen ehkä hiukan enemmänkin. Henkirikoksissa menehtyy 100 – 150 ihmistä. Kuolleita vuodessa on noin 50 000.

Henkirikosten uhrit ovat sellaisia ihmisiä, jollaisia ette ole koskaan nähneet tai ainakaan katsoneet tarkemmin. Vanha sanonta ”jäsentenvälisistä” on edelleen kohtuullisen totta: välienselvittelyjä juoppoporukoissa.

Mutta murha on kulttuurihistoriallinen ilmiö, ja vaikka nykyisin tutkitaan virkeästi sellaisiakin asioita, joita vielä hiljan pidettiin turhan omituisina ja tutkijan oman hyvän maineen kannalta vaarallisina, selvityksiä on vähän.

Varmaan kymmenen vuotta siten kirjoitin tässä tappamisesta, josta oli silloin tullut erinomainen kirja (Dave Grossman). Useimpia ihmisiä on yllättävän vaikea opettamaa tappamaan ja vielä taistelutilanteissa yllättävän monet ammuskelevat ilmaan, jotteivat vain surmaisi ketään.

En halua käyttää sanoja ”vietti” enkä ”vaisto”. Niitä on käytetty liian paljon selityksiin, jotka ovat osoittautuneet virheellisiksi tai riittämättömiksi. Mutta pidäkkeet ovat vahvoja ja tuomareiden dilemma on tuttu: tervejärkinen ihminen ei yleensä tapa toista, mutta kaikkia surmaajia ei mitenkään voi todeta syyntakeettomiksi.

Rikosoikeudellinen järjestelmä, etenkin vankilat, kehittyi omaisuuden suojaksi. Henkirikoksille oli pitkään omat käytäntönsä, ja esimerkiksi meidän ilmansuunnallamme kuninkaat arvioivat varmaan oikein, että julmatkin teloitukset pönkittivät juuri kuninkaan valtaa. Menneisyydessä henkirikos oli sukujen keskinäinen asia, josta saattoi selvitä maksamalla verirahan (sakon). Toisin kuin tärkeitä asioita – perintöjä, maanomistusta – henkirikoksia ei välttämättä tuotu lainkaan tuomioistuimiin.

Ne kirjailijat, jotka kehittivät murharomaanin, olivat omituisia ihmisiä. Ehkä he olivat myös nerokkaita. Poe tuli kuuluisaksi ja Doyle tuli erittäin kuuluisaksi.

Edelleenkään ei saisi kustantajaa eikä tuottajaa hienolle käsikirjoitukselle, jonka nimi ja aihe olisi esimerkiksi ”Kuka varasti rouva Skrofilta haloja?”

Ranskan suuren vallankumouksen terrori oli määrältään vähäistä. Pakkohan sitä on verrata vallankumoussotiin ja etenkin Napoleonin sotiin, joissa sai surmansa määrättömästi ihmisiä.

Giljotiini oli voimannäyttö. Kuvauksista päätellen julkinen teloittaminen aiheutti omasta aloitteestaan paikalle kerääntyneille vahvoja tunteita, joista seksuaaliset tunteet eivät taida olla kovin kaukana.

Tämä pari on pakko mainita syvyyspsykologiaan menemättä. Sensuuri oli tätä kirjoitusta lukevien elinajan Suomessakin ajoittain ahne etsimään sopimatonta sukupuolisuutta ja kieltämään sellaisen esittämisen, mutta suhtautui lähes poikkeuksetta hyvin rauhallisesti henkirikosten näyttämiseen ja kuvaamiseen.

Muistan erittäin hyvin ne pari tapausta, joissa elokuvasensuuri otti silmätikukseen taiteellisesti korkeatasoisia elokuvia, kuten Peckinpahin ”Olkikoirat”. ”Raaistavuudesta” puhuttiin myös ”Hurjan joukon” yhteydessä. Enää tuota sanaa ei käytettäisi, koska monikaan ei väitä enää tietävänsä varmasti, että raakojen elokuvien katsominen raaistaa katsojaa. Siis ellei katsoja istu itse elokuvatarkastamossa.

Luin ja näin ”Tuntemattoman sotilaan” lapsena, tuoreeltaan. Elokuva ja kirja vaikuttivat monin verroin voimakkaammin kuin mikään murhajuttu. Se ei aivan riitä selitykseksi, että sotaelokuva oli ”tosi” ja murhajutut eivät.

Piiloisessa mielessä näyttää olevan osasto pahoille asioille. Niin kauan kuin helvetin pelko kaikkine tulisine järvineen oli ihmisille totta, se oli tietysti kuolemaan paljon pahempi ajatus – kadotus ja kärsimys oli oleva ikuinen.

Itävaltalainen Karl Kraus keksi erikoisen julman ajatuksen: kuoleman jälkeinen elämä onkin totta, mutta mitään Jumalaa tai taiasta ei ole olemassa. Kuolleet nousevat haudoistaan ja alkavat ihmetellä, miten saisivat aikansa kulumaan, kun aikaa ei enää ole.

Helvetin ja ikuisen rangaistuksen pelko sammui vähitellen. Ehkä se oli osa sivilisaatioprosessia, että näin kävi.

Ehkä raamatullisen helvetin väistyminen oli vaikuttamassa siihen, että keksittiin kaikille maanpäällinen helvetti eli ensimmäinen maailmansota.

Ihmiskunnan suuria keksintöjä lueteltaessa teollinen tappaminen jätetään yleensä mainitsematta. Sama oivallus toteutui kuitenkin toisessa maailmansodassa vielä verrattomasti tehokkaammin ja sen jälkeen olemme olleet neuvottomia. Mahdollisimman suuren kärsimyksen tuottaminen mahdollisimman monelle ei ole menettänyt suosiotaan, mutta suurvaltasota on ongelma. Hulluimmatkin hallitsijat tietävät, että ydinaseisku on itsemurha.

Ehkä on sitten niin, että murhakirjat eli tavalliset dekkarit tulevat pian kääntymään laskuun, koska todellisuus on jo löytänyt uuden teeman: joukkomurhat.

Ainakin Yhdysvalloissa mediahuomio on suuri ja keskustelu sarjatuliaseista on kiihkeää. Myös Suomi on muodissa mukana. Holtittomassa ammuskelussa ei ole paljonkaan tutkittavaa ja selvitettävää, varsinkin jos ampujakin kuolee. Mutta kirjoitettavaa ja kuvattavaa riittää.